Äiti tuu ikkunaan

Kaikki suosittelivat Äideistä parhainta, joten kun lapsenvahti sattui hollille, päätimme katsoa tämän kotimaisen elokuvan poikkeuksellisesti teatterissa, ei dvd:ltä.

Vaikka minulla on jonkin sortin elokuvakriitikkotausta (muutama palvelusvuosi Nytissä), olen antanut itselleni luvan suhtautua suomalaiseen elokuvaan ihan niin holtittoman subjektiivisesti kuin minua kulloinkin sattuu huvittamaan.

En ole toisin sanoen jaksanut pitää kovinkaan suurena syntinä, etten yleensä saa näihin tuotoksiin minkäänlaista makua.

Aina silloin tällöin, ehkä kerran parissa vuodessa, antaudun höynäytettäväksi. Olen uskovinani vilpittömien ystävien vakuutuksia, että vihdoin on tehty oikeasti, oikeasti, siis OIKEASTI hyvä kotimainen elokuva, Oscar-ainesta, paras vuosiin ellei ever.

No. Eivät ne koskaan sellaisia ole. Niin kuin ei ole tämäkään.

Kävelin ulos Bio Rexistä ja ajattelin: suomalaiset ovat siis oppineet tekemään sentimentaalista keskivertoviihdettä, so what?

Come on, käsi sydämellä, te kaikki valistuneet elokuvakatsojat, jotka olette Äideistä parhainta suitsuttaneet: jos tämä olisi amerikkalainen elokuva, ettekö muka olisi pyöritelleet päätänne ja päivitelleet, että kyllä ne jenkit viitsivät tehdä siirappia?

Vai jäikö teiltä kuulematta jokaikisen kuvan päälle lorotettu musiikkiliisteri? Ettekö huomanneet täsmärytmitettyjä nyyhkykohtauksia, huojennuksen ja järkytyksen vuorottelua, jolla kyynelkanavianne laserporattiin? Suljitteko silmänne päälle liimatulta takautumarakenteelta - niiltä daideellisilta mustavalkoisilta jaksoilta -, jonka tarkoituksena oli niinsanotusti sulkea ellipsi, synnyttää katharsis, itkettää vielä enemmän?

Elokuvassa on yksi todella hieno näyttelijäsuoritus. Maria Lundqvist on Signe-äitinä niin aito, niin lähellä, että hän kyllä sen Oscarin ansaitsisikin.

Muuta myönteistä en tästä viulut vinkuen etenevästä pursotteesta aio sanoa.

Mutta sen sanon, että ei meidän tarvitse tällaisista suomalaisista elokuvista mitenkään kiitollisia olla.

Ei siinä ole mitään erityisen hienoa, että täällä opetellaan Hollywoodin massatuotantojen pahoja tapoja, ja vielä jumaliste veronmaksajien rahoilla. Ei tunnelaskelmointi erikoistaitoja kysy.

Itse asiassa meidän pitäisi olla aivan helvetin huolissamme. Suomalainen elokuvatuotantohan nimittäin pyrkii tänä päivänä juuri tällaiseen, sentimentaalisiin makkaroihin, joiden tuotantoarvot ovat sen verran näyttävät, että toivon mukaan jenkkistudioiden bossit hokaavat nämä tuotteet sikarinsavunsa takaa.

Tämä on siis kansallinen tavoite, tällaista mössöä tuetaan ja ihannoidaan. Ja samaan aikaan riippumaton, ei-kaupallinen kotimainen elokuva on kuollut tai toinen jalka haudassa, omaperäiset lahjakkuudet tekevät jotain muuta kuin leffoja, eikä uusia Kaurismäkiä tai Jarvoja ole edes taivaanrannan takana.

Niille, jotka pitävät tätä sauhuamista vanhan taidepierun ”kaupallinen saasta versus indie-briljanssi” –tyyppisenä houreunena, haluan sanoa, että älkää viittikö hei, minä olen pitänyt scifin ja kauhuelokuvan ja hyvän actionleffan lippua korkealla tässä maassa niin kauan, että käsi on jäykistynyt pystyasentoon.

En vain saamari soikoon siedä tällaista tyhjänpäiväistä mainstream-juubaa, tällaista valkokankaalle heivattua tv-melodraamaa, joka tekee vakavasta aiheesta mehujäätä. (Omat vanhempani olivat sotalapsia, joten emotionaalista resonanssia luulisi löytyvän).

Niin että onnea vaan, taas on valmistettu hyllyn täydeltä arvokasta kansallisomaisuutta.

(Ai niin — julisteeseen tällätty mainoslause “Suomen Oscar-ehdokas” on huijausta. Ei tämä mikään Oscar-ehdokas ole, vaan ehdokas ehdokkaaksi, siis ulkomaisten elokuvien kategoriaan.)

(Julkaistu Apinalaatikossa 29. 10. 05) 

Aika Veli Kultia

Vaikka Jakke-setä kehottaakin muistamaan, että bloggaamme aina myös pomoillemme, aion nyt käsitellä aihetta, joka koskettaa omaa työnantajaani.

Siis nämä miesten elämäntapalehdet. Uusi on tulossa, nimenä Trendi Veli (kattojulkaisu kuvassa), julkaisijana Forma, ja ihmetyksen ääniä kuuluu jo. Pohjalta mitä järkeä.

Näitähän on tietty kokeiltu. Muistamme toki Slitzin, MG:n, Men’s Healthin ja SK Miehen. Ja muitakin on ollut.

Ollut ja mennyt.

Jotain on siis puuttunut. Oletettavasti jokin seuraavista:

1. Markkinat.
2. Osaaminen.
3. Kärsivällisyys.

Yleisin kuulemani selitys lehtikokeilujen lyhytikäisyyteen on ollut, että suomalainen mies on kerta kaikkiaan niin ainutlaatuinen olento, että hänelle ei voi tehdä samanlaista lehteä kuin muiden maiden miehille. Ei edes samankaltaista.

Tämän selityksen mukaan on täysin ymmärrettävää, että vaikka Men’s Health on menestynyt niinkin erilaisissa äijäkulttuureissa kuin Britannia ja Saksa, ja vaikka Maxim on onnistuneesti lanseerattu ties kuinka monessa miesmaassa Serbiasta Etelä-Koreaan, tällaiset lehdet eivät Suomeen istu, koska Suomen jäbät ne ovat sellaisia epeleitä että.

Niin no. Voi tietysti olla. Vanhana lehdentekijänä olisin silti taipuvainen tutkimaan, voisiko syy sittenkin olla kohdissa 2 tai 3.

Kun Men’s Healthia oltiin viemässä Britteihin, siellä mutistiin että ei tule kesää, nämä kaljamahat eivät kuuna päivänä ota karvaisiin hyppysiinsä lehteä, jossa hehkutetaan pyykkilaudan ihanuutta.

No, Rodalen pääkonttorissa naureskeltiin partoihin, sillä taistelusuunnitelma oli tietysti olemassa. Brittien Men’s Healthista tehtiin juuri se, brittimiehen Men’s Health. Konsepti sopeutettiin paikallisiin sensibiliteetteihin, mukaan lisättiin aimo annos itseironiaa ja mustaa huumoria, ja kappas vain - menestyshän siitä tuli.

Samaa kaavaa ovat toistaneet muiden suurten miestenlehtien julkaisijat. On tajuttu, ettei nimekäskään lisenssituote pärjää paikalliselle kilpailulle, ellei se toimi maassa maan tavalla - lähesty kuluttajaa tämän oman kulttuurin ehdoilla.

Tulemme siis kohtaan 2: Osaaminen.

Ovatko edesmenneet suomalaiset miestenlehdet olleet aidosti suomalaisia? Onko niissä otettu huomioon suomalaisen miehen tarpeet, unelmat ja intohimot? Ovatko ne olleet sympaattisia, äijämäisiä, hauskoja? Ovatko ne näyttäneet meiltä, suomalaisilta miehiltä?

Miettikää hetki äsken mainitsemiani lehtiä.

Sitä minäkin.

Yhteenkään niistä ei aivan heti yhdistä sellaisia adjektiiveja kuin “sympaattinen”, “äijämäinen” tai “hauska”.

Lehdenteon osaamiseen kuuluu asiakkaan tuntemus, vähintäänkin perstuntuma siitä, miltä kohderyhmä näyttää, saundaa ja haisee. Jos sitä ei ole - ja jokainen päätoimittaja varmasti epäilee heikkoina hetkinä, että häneltä puuttuu juuri se suhteessa lukijoihinsa -, ajaudutaan tilanteeseen, jossa kaverit kyllä kehuvat mutta ostajat tekevät täyskäännöksen lehtihyllyllä.

Mutta.

Sellaista markkinatutkijaa ei ole vielä syntynytkään, joka osaisi määrittää potentiaalisten asiakkaiden tarpeet niin hyvin, että uusia lehtiä voitaisiin tehdä täsmätuotantona valmiisiin nicheihin tyyliin laaki ja vainaa.

Ja tässä, hyvät naiset ja herrat, tullaan kohtaan 3: Kärsivällisyys.

Koepalloja voi toki heittää. Ja jäätä saa sohia kepillä. Ja selvähän se on, että katettakin on saatava. Tulosodotukset ovat tänä päivänä kovat, ja siinä pelissä heikot sortuu elontiellä, mutta valitettavasti jätkä ei useinkaan jää porskuttamaan. (Räpiköi ulos sekavasta kielikuvasta…) Pitäisi vain muistaa, että vaikeille segmenteille ei tunkeuduta hetkessä, se edellyttää vankkaa suunnitelmaa, kovaa vääntöä ja hyvää taistelumoraalia, ja uskonpuute on siinä hommassa kuolemaksi, sillä armoa ei anneta eikä itkua kuunnella.

En tunne suomalaisten miestenlehtikokeilujen taustoja, ja vaikka oman mediataloni päätöksiä tuntisinkin, en voisi niistä kirjoittaa, mutta ulkopuolisena ei voi välttyä fiilikseltä, että aika epäsystemaattisesti noissa projekteissa on edetty. Potilas on niinsanotusti jätetty leikkauspöydälle, piuhat on kiskaistu seinästä ennen valomerkkiä, eli parempien kielikuvien puutteessa: lehdille ei ole annettu selviytymisen mahdollisuuksia.

Voi varsin hyvin olla, ettei niistä olisi tullut lasta eikä paskaa missään olosuhteissa eikä millään panostuksilla, ettei itse Buddhallakaan olisi ollut riittävästi kärsivällisyyttä katsoa niitä yrityksiä loppuun asti.

Silti.

Ennen kuin taas lankeamme palvomaan suomalaismiehuutemme ainutkertaisuutta, voitaisiinko edes sekunti olla realisteja ja katsella ympäröivää maailmaa, niin juuri, sitä outoa juttua siellä kaukana, ja todeta, että aika moni asia lopulta yhdistää meitä muiden maiden ja rotujen miehiin ja että kenties – KENTIES – meille ei toistaiseksi ole vain osattu eikä viitsitty tehdä oikeanlaista lehteä.

(Julkaistu Apinalaatikossa 26. 10. 05)

Lintuinfluenssa: kyllä kansa tietää

Havahduin flunssavuoteelta Lintulahden Matin vinkistä huomaamaan tämän typeryyden:

Nimettömänä pysyttelevä jyväskyläläinen opiskelija on perustanut Lintuinfluenssa.com-nimisen blogin, jossa hän, siitä huolimatta että ”hänen opintojensa tai töidensä ala ei liity terveysalaan tai muutenkaan lintuinfluenssa-aiheeseen”, vakuuttaa harjoittavansa ”ajankohtaista ja luotettavaa tiedotusta lintuinfluenssasta”.

Vapaa kansalaistiedotus on loistava asia. Ihmisten täytyy saada tutkia asioita ja kertoa niistä ilman viranomaisten apua tai suostumusta. Esimerkiksi ilman jenkkisotilaiden Irak-blogeja tuosta katastrofista olisi saatu kovin toisen näköistä tietoa.

Mutta. Ja tämä ei ole mikään pieni mutta, tämä on itse asiassa niin hemmetin iso mutta, että toivon sen nyt yhdellä sanomisella kalahtavan Lintuinfluenssa.comin pitäjän otsaan kuin syksynkostea halko:

Tappava kulkutautiepidemia ei ole leikin asia. Kun sellainen tulee, viranomaiset tarvitsevat kaikki tiedotuskanavat, mukaan lukien kaikki mahdolliset domain-osoitteet, pystyäkseen antamaan meille sitä oikeasti ajankohtaista ja luotettavaa tietoa, jota Lintuinfluenssa.com nyt väittää jakavansa.

No niin. Näen jo, kuinka viisastelijoiden huulille kohoaa maaginen sana ”Sukellus.fi”. Pitäkää hei mölyt mahassanne. Fataali pandemia on aivan eri kokoluokan mullistus kuin yhden tapaninpäivän luonnonkatastrofi, vaikka kuinka traaginen. Eikä ole kerta kaikkiaan mitään syytä epäillä, etteivätkö Suomen viranomaiset olisi lintuinfluenssan suhteen tällä hetkellä erittäin hyvin kartalla.

Minusta on hämmästyttävän aivotonta hankkia itselleen tällaisessa tilanteessa domain, joka on varmasti yksi ensimmäisistä, jonka panikoituva suomalainen nettisurffailija taudin iskiessä naputtaa osoitekenttään. (Itse asiassa ihmettelen suuresti, ettei Kansanterveyslaitos ole jo rekisteröinyt itselleen kaikkia ”lintuinfluenssa”-alkuisia domaineja.)

Ja sitten se mainoslause. ”Ajankohtaista ja luotettavaa tiedottamista.”

Voi jeesus.

Millä tavalla Lintuinfluenssa.comin ”tiedottaminen” muka on luotettavaa? Blogihan on tasan tarkkaan juuri niin luotettava kuin lähteet, joihin se linkkaa. Eikä noissa linkeissä ole yhtään ainutta primäärilähdettä. Siis ei ainuttakaan. Koko ”tiedottaminen” perustuu Hesarin ja Reutersin rippaamiseen. Ei ainoatakaan linkkiä esimerkiksi KTL:n tai WHO:n tai jenkkien CDC:n lintuinfluenssasivuille. Puhumattakaan, että Tamiflusta puhuttaessa linkattaisiin Rochen alkuperäisiin tiedotteisiin.

Eli jos Lintuinfluenssa.comin holtittomasti siteeraamissa sekundäärilähteissä on virhe - kyllä, myös Hesarissa ja Reutersilla voi olla virheitä -, se toistuu automaattisesti tässä blogissa.

Tosi luotettavaa.

Ja hei: tämä ei tosiaankaan ole vitsi. Ellette usko, käykää katsomassa, kuinka hermostuneet äidit jo nyt keskustelevat Vauva-lehden forumilla siitä, onko pikku-Matilla ehkä se kauhea lintupöpö. Kas tässä.

Lisäksi:

Mikä on ajatus tämän typerän anonymiteetin takana?

On siis blogi, jolla on viralliselta kuulostava nimi ja url ja joka mainostaa olevansa luotettava mutta jonka ylläpitäjästä emme tiedä muuta kuin että, no, että hän ei ainakaan ammattinsa tai koulutuksensa puolesta tiedä mistään mitään.

Vähän nyt järki käteen. Nimeä se blogisi vaikka Pasin lintuflunssatiedoksi. Ja kerro, kuka olet. Äläkä hehkuta sitä luotettavuuttasi, älä ainakaan niin kauan kuin et osaa hakeutua ensikäden lähteiden äärelle. Eiks je?

(Julkaistu Apinalaatikossa 25. 10. 05) 

Diagnoosi: motiivirokko

No voi juma.

Olin iltakävelyllä tuossa Mediakorporaatiobordellian ja Blogistanin rajalla, missä piikkilanka-aidan yli voi ihailla kaukaisuudessa siintävää Mitvitjärveä ja sen takana kohoavien myyttisten Mertenvuorten lumihuippuja, kun isovarvas osui rikottuun kaljapulloon:

“Mua on ärsyttänyt monissa näistä uusista toimittajablogeista — niiden sävy, arroganttia avautumista ja hötkyilyä. Tulee mieleen se kerta kun kämppikseni entinen poikaystävä tuli huutelemaan erheessä mun ikkunani alle. — Välillä tuntuu siltä, että merkintöjä syntyy vain silloin, kun vituttaa.”

Maha meni kuralle, nilkka nyrjähti, huuleen tuli haava ja jouduin ihan kipsiin.

Niinku että mitä tässä enää uskaltaa kirjoittaa? Esimerkiksi, olenko mä nyt sillä tavalla avautumassa arrogantisti? Vai onko tää sitä hötkyilyä?

Ja entäs sitten jos alkaa vituttaa? Purenko huulta ja kirjoitan Apinalaatikon sijasta omaan salaiseen blogiini, jossa en ole toimittajana, eikä se niin ollen ole toimittajablogi vaan ihan tavallinen blogi, jolloin se ei leimaa toimittajablogeja sillä tavalla, että niissä tehtäisiin merkintöjä vain silloin kun vituttaa?
Miten avaudutaan arrogantisti?

Silläkö tavalla, että siinä on joku juoni, että se ei ole sillai aitoa? Miten määritellään aito? Jos kirjoitan lego-ostoksista, onko se epäaidompaa kuin esimerkiksi se, kun joku kirjoittaa flunssasta?

Tai arrogantimpaa?

Perhe vai perhokalastus? Kumpi käy?

Pannupizza- vai popsinakkiaddiktio?

Mutta hei, nyt kun oikein pinnistän ja itsetutkiskelen, niin ehkä motiivissani tosiaan on jotain vikaa.

Viedäänpä se lääkärille.

“Päivää, motiiviani särkee tuosta ja tuosta. Onkohan se saanut jonkun pöpön?”

“Pankaas se tuohon pöydälle niin minä vähän kokeilen. Noo-in. Jaaha, jaaha. Mitenkäs on ruokahalun laita? Onko väsynyt, veltto? Onko ollut havaittavissa alavirettä?”

“Ei ole niin leikkisä kuin yleensä. Käy vesikupilla ja menee takaisin nukkumaan.”

“Justiinsa joo. Iloton. Ei leiki. Niinpä, niinpä.” (kirjoittaa muistiinpanoja)

“Mikä sillä on? Kuoleeko se?”

“Oireiden perusteella näyttäisi siltä, että motiivirokon on tämä pikkuinen saanut. Vaarallinen tauti se ei ole, mutta kiusallinen kyllä. Ja hoitamattomanahan se voi johtaa pahanlaatuiseen feikkiittiin eli siihen, että omistaja alkaa tehdä asioita aivan vääristä syistä.”

“Mitä?!”

“Mutta ei tässä hätää, tämä on alkuvaiheessa vielä. Kuumaa juotavaa ja vuodelepoa, niin motiivin pitäisi olla parissa päivässä taas työkunnossa.”

Tultiin sitten kotiin, ja nyt motiivi nukkuu tuossa vieressä pöpöä pois.

Sen verran episodi kuitenkin järkytti, että olen päättänyt omalta osaltani lopettaa bloggaamisen kokonaan.

Paitsi jos sanotte, että älä, niin voin harkita.

(Julkaistu Apinalaatikossa 21. 10. 05) 

Blogeja ja bodybägejä

Irakissa palvelleet amerikkalaissotilaat Colby Buzzell ja Jason Hartley ovat julkaisseet kirjat kiitettyjen ja sensuroitujen sotablogiensa pohjalta.

Tämä on loistava asia. Ja toisaalta ei.

Loistava se on siksi, että vihdoin on löytynyt kanava, jonka avulla nykysotilaat pystyvät kirjaamaan tuntojaan jälkipolville.

Tämähän on ollut Yhdysvaltain armeijalle todellinen huolenaihe - siis se, että toisin kuin toisessa maailmansodassa tai Vietnamissa, GI:t eivät tekstiviestien ja e-mailin aikakaudella enää kirjoita mitään tolkullista muistiin.

Jenkkiarmeija aloittikin Afganistanin sodan alettua 2001 laajan oral history -projektin, jossa on yritetty opettaa sotilaille sellaisia unohtuneita taitoja kuin päiväkirjan pitäminen ja kirjeen kirjoittaminen. Mukana on muistaakseni ollut muun muassa toimittaja-kirjailija Mark “Black Hawk Down” Bowden.

Itse olen harrastanut tätä aihetta - rintamamiesten kertomuksia ja sotilaspsykiatriaa - puoliakateemisesti muutaman vuoden (lue: yrittänyt tehdä väitöskirjaa), joten sotablogit ovat minulle henkilökohtaisesti suuri riemun aihe.

Toisaalta - ja tämä on tutkijan näkökulmasta ISO toisaalta:

Mitä tapahtuu alkuperäisille blogeille? Buzzellin alias CBFTW:n blogi My War on yhä olemassa, mutta olennaiset postaukset on joko sensuroitu tai poistettu kaupallisista syistä, siis kirjamyynnin takia. Hartleyn blogia en ainakaan nopealla etsiskelyllä löytänyt.

Originaaliaineisto on siis kadonnut. Tämä on digitaalisen päiväkirjanpidon suuri ongelma. Tietysti sotilaiden Irak-kirjat ovat mielenkiintoisia, mutta ne ovat jälkikäteen tehtyjä tulkintoja alkuperäisistä blogimerkinnöistä, eivät enää primäärimateriaalia, ja sen vuoksi niiden lähdearvo on tutkijalle paljon pienempi.

Nyt kun pääsin asiaan - voi ei, taas se metabloggaa -, pakko sanoa muutama sana suomalaisista blogeista.

Olen ollut journalisti 24 vuotta (aloitin nuorena ja olen jo aika vanha) ja siitä ajasta melkoisen osan hommissa, jotka ovat edellyttäneet jatkuvaa uusien kykyjen metsästämistä. Uskokaa huviksenne, se on näin pienessä maassa helvetin vaikeata.

Blogit kuitenkin osoittavat hämmästyttävästi, että olemme kirjoittajakansaa. En ole vuosikausiin törmännyt sellaisiin kirjoittaja- ja ajattelijatalenttikerrostumiin kuin suomalaisessa blogiavaruudessa. Monissa blogeissa on osaamista ja luovuuden lentoa, jollaista moni keskinkertainen lehti ei näe koskaan.

En halua mainita nimiä, jotta kenellekään ei tule paha mieli. Mutta sen vain sanon, että jumaleissön, olenpa mighty impressed.

(Julkaistu Apinalaatikossa 16. 10. 05)

Me ei leikitä sun kans, vauva!

Eduskunnan kirjaston tietopalvelusihteeri Lassi Kämäri on ahdistunut siitä, että toimittajat ovat ryhtyneet bloggaamaan.

Blogimaailmassahan kaikki tunnetusti ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Kun toimittaja postailee omassa blogissaan omalla ajallaan, “media tulee Blogistaniin”. Kun Eduskunnan kirjaston työntekijä tekee saman, se on yksityisajattelua eikä missään tapauksessa esimerkiksi inhan valtioestablishmentin myyräntyötä.

Kämäri, uunituore bloggari vuosimallia 2005, puhuu toimittajista - joista monilla on ollut blogeja siitä asti, kun moinen tuli mahdolliseksi - “trendibloggareina” kuin olisi itse paraskin edelläkävijä.

Pahinta Kämärin - ja joidenkin muiden - mielestä on se, että blogikansa on kiinnostunut toimittajien tekeleistä.

Siis niitä luetaan. Jo on jumaliste aikoihin eletty.

Uskokaa tai älkää, tämä maailmantuska johtuu ilmeisesti siitä, että Blogilista.fi:n kvasitieteellisen Kuuman listan kärjessä on viime viikkoina keikkunut paitsi mediatalojen kaupallisia blogeja myös muun muassa yours truly, tämä meidän Apinalaatikkomme.

Kuuma listahan tunnetaan siitä, että vaikka blogi olisi serveriongelmien takia alhaalla koko päivän, sijoitus paranee kohisten.

Tämä ei kuitenkaan Kämäriä lohduta. Ja lisää hiekkaa lenkkareihin menee siitä, että jotkut hävyttömät ovat keksineet ruveta bloggaamaan yhdessä.

“Näyttää siltä, että valtakulttuuri ahmaisee taas kerran alakulttuurin kitaansa. Se on sääli. Yksilöllinen bloggaminen olikin aivan liian hyvää ollakseen totta. Nythän kollektiivit kirjoittavat juttuja yötä päivää, jatkuvassa kolmivuorossa.”

Kuvitelkaa: jotkut bloggaa kavereiden kesken. Siis aivan saatanan tör-kee-tä.

Ihan eri asiahan on esimerkiksi perustaa kaveriporukassa kirjakustantamo, kuten aforistiikkaa harrastava Kämäri (”Tyhjää taidetta täysille katsomoille” ja sitä rataa) itse on tehnyt.

Pikkulasten vanhemmat varmaan tunnistavat ilmiön:

Kun puolitoistavuotias taapertaa hiekkalaatikolle, jossa leikkii kaksi kolmevuotiasta, ne yleensä huutavat: “Meppois täältä! Älä tuttänne, vauva!”

(Julkaistu Apinalaatikossa 15. 10. 05) 

Kylläpä maistuu

Mattias Erkkilä kirjoitti Markkinoinnissa & Mainonnassa toimittajien lahjomisesta. Tätä rataa:

“Ja kyllä, journalistisesti perusteltuja matkoja on olemassa. Merkityksellisen journalismin edellytys on asioiden ja ihmisten tunteminen, ja näiden eteen matkoilla tehdään töitä.”

Niin juuri. Toimittajia voi kyllä lahjoa, mutta he eivät lahjoudu, he vain pitävät huolta merkityksellisen journalismin edellytyksistä.

Ja juutalaisten kaasuttaminen oli olennainen osa saksalaissotilaiden ammattitaitoa.

Kuulun ilmeisesti suunnilleen samaan pullamössösukupolveen kuin Erkkilä, ja ehkä juuri siksi hänen argumenttinsa hävettääkin niin helvetisti.

Se hävettää ensinnäkin siksi, että siihen - parhaaseen syöttövasikkatyyliin - sisältyy ikään kuin itsestäänselvyytenä ajatus, että matkat ovat aina jonkun muun kuin median itsensä maksamia. On ilmeisesti enää mahdotonta kuvitellakaan, että nuo “journalistisesti perustellut matkat”, joihin ilmeisesti tällä logiikalla kuului se Henkan & Maukan New Yorkin -keikka, maksettaisiin itse. Puhumattakaan, että ne jätettäisiin väliin, jos rahaa ei ole.

Toiseksi - ja tämä on paljon tärkeämpi näkökohta - Erkkilän argumentti hävettää siksi, että se kuvastaa melko pohjatonta eettistä ymmärtämättömyyttä.

Eihän nimittäin ongelman ydin annetussa tavarassa ole, vaan antamisessa. Sillä hetkellä, kun jutun kohde ryhtyy aloitteentekijäksi, journalistinen päätösvalta luisuu toimituksen ulkopuolelle. Journalisti luopuu oma-aloitteisuudesta, lähtee lampaana muiden mukaan ja suostuu tuottamaan samaa tehdaspuristetta kuin jokainen muu hanhenmaksaa naposteleva höynäytetty, joka matkalle on kutsuttu. Lopputulos on paskaa, ja siitä kärsii ensisijaisesti mediaa käyttävä yleisö. Sisältöpäätöksiä ei enää tehdä journalistisin perustein - esimerkiksi: mistä lomakohteesta haluamme kertoa - vaan sen mukaan, kuka sattuu minnekin kutsumaan. Dvd-arvosteluissa voittaa se maahantuoja, joka lähettää arvostelijalle leffat ilmaiseksi - ei se leffa, joka ansaitsee tulla arvioiduksi. Cd:istä, kirjoista ja muusta roinasta tulee palkan jatkeita, saavutettu etu. Journalismia ohjaa transaktio, ei tiedonvälitys.

Erkkilä maalaa uhkakuvaa tilanteesta, jossa lainsäädännöllä - kauhistus sentään, sananvapaushan tässä jo heiluu - rajoitettaisiin nykyistä leväperäisyyttä:

“… journalistisesti perustellut matkat kyllä karsiutuisivat, sillä on hieman vaikea uskoa lehtien matkabudjettien moninkertaistuvan vaikka lainsäädäntö muuttuisikin.”

Siis tyyliin Pihtiputaan Sanomat ei pääse enää ulkomaille, jos ilmaismatkoista tulee laittomia.

Herätkää, hei. Ilmaismatkojen suurin ongelma on juuri se, että jutun kohde valitsee lähtijät. Eikä Pihtiputaan Sanomat ole sillä listalla. Pienet ja merkityksettömät jäävät isojen ja tärkeiden jalkoihin, sillä eihän pikkuläpysköillä ole Henkalle ja Maukalle pr-arvoa. Se ei ole vapaata tiedonvälitystä - aivan kuten ei shekkivihkojournalismikaan, jossa on kysymys samasta asiasta: isoin lompsa saa makeimmat haastateltavat.

Ja mitä siihen “ihmisten ja asioiden tuntemiseen” tulee, niin kamoon jäbä hei, mistä asti lähdesuhteiden vaalimisen edellytyksenä on ollut se, että piikki on auki? Mitä tapahtui toimittajan aloitteellisuudelle? Ja ketä oikeasti hyödyttää verkostoitua samoilla goddamn matkoilla saman goddamn porukan kanssa, jonka laskuun naapurikin dokaa?

Toisaalta - lehden nimihän on Markkinointi & Mainonta, ei Journalismi & Moraali.

(Julkaistu Apinalaatikossa 15. 10. 05) 

Voi ei, nyt ne rupes metabloggaan…

Juoksin 12 kilsaa. Loppumetreillä sain päähäni, että nyt spurtataan. Meinasin tukehtua.

Vedin Pirkkolan metsässä luurit päässä. Vannoin joskus, että ikinä en sitä tee, että metsässä kuunnellaan saatana metsän ääniä. Mutta kun on vanha ja raihnainen, 12 kilsaa sujuu h-i-t-a-a-s-t-i. Taas sama mäki, taas sama mutka. Kierros kierrokselta hitaammin.

No, otin sitten iRiverin taskuun ja panin vanhat Kingston Wallit soimaan.

En tiedä, johtuiko se Wallin kepityksestä vai Kuoppamäen takomisesta, mutta ennen kuin puolet matkasta oli hölkätty, huomasin ajattelevani kaikenlaista, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä pohjoishelsinkiläisen skutsin kanssa.

Kuten bloggaamista.

Puolustan tätä tylsää aihetta sillä, että Apinalaatikko täyttää huomenna kaksi viikkoa. On kai luonnollista, että syntymäpäiväsankari on mielessä. Lahjakin pitäis ostaa, mut mitä sille nyt taas keksii?

Kiskoin itseni pisimmäen mäen huipulle hiki silmissä. Siinä kohdassa metsä hieman harvenee, ja viistosti oikealla näkyy urheilutalo. Sitten käännytään vasemmalle. Siitä on hyvä aloittaa loppurutistus, jos haluaa vetää itsensä piippuun ennen maalia.

Jos metsässä kaatuu puu, mutta kukaan ei ole sitä näkemässä, kaatuiko se silti?

Minulla oli vuoden päivät tällainen filosofinen koe. Kesällä 2004 perustamani sooloblogi, joka löytyy täältä, oli pitkään salainen. En kertonut siitä kenellekään, en edes rakkaimmilleni (joista vain toinen osaa lukea). Oli vain minä ja blogi, me kaksi, kavereiden kesken. Ei ollut yleisöä, ei fokusta, ei kohderyhmää. Ei kommentteja eikä keskustelua, paitsi oman pään sisällä. Suloinen hiljaisuus.

Oliko se blogi olemassa?

Oli ollut koko ajan. Minun tietämättäni.

Tämä selvisi, kun eräänä päivänä, en muista miksi, päätin asentaa sivuilleni SiteMeterin. Tajusin järkytyksekseni, että blogissa oli kävijöitä, muitakin kuin minä. Ei monta, ja suurin osa varmaan eksyneitä. Mutta silti. Kävijöitä. Silmäpareja. Lukukokemuksia.

Kohderyhmä.

Siihen päättyi se filosofinen koe. Ja samalla hiljainen elämä yksin. Aiemmin oli ollut vain subjekti. Nyt oli myös objekti. Se on iso ero. Me toimittajat emme sitä välttämättä huomaa, koska olemme tottuneet suuntaamaan jokaikisen sanamme jollekulle. Emme tiedä miltä tuntuu, kun ei tarvitsekaan - kun ei olekaan sitä vastaanottajaa. Osa meistä ei ole koskaan kirjoittanut edes päiväkirjaa, ei runoja pöytälaatikkoon, ei julkaisematta jääneitä scifikäsikirjoituksia. Ei mitään muuta kuin editoitua, julkaistua, markkinatutkittua ja kohdennettua tekstiä. Ei ole kokemusta objektittomuudesta. Ja se köyhdyttää elämäämme.

Metsässä, Kingston Wallin pauhatessa, päästelin pitkää alamäkeä polvet naksuen ja mietin, mikä siinä onkin, että aina täytyy olla linjat jotenkin auki. Täytyy saada palautetta ja kiitosta ja päästä listoilla niin ylös, että henki ei kulje. Tämänkin blogin piti olla vain simppeli kirjoittajakollektiivi ilman paineita ja odotuksia. Vapaata sanaa, ja sitä rataa. Mutta nyt olemme Kuumalla listalla, ja heti asetelma muuttuu, nyt tämä onkin skabaamista, me vastaan Hesarin blogit, kumpi voittaa, mikä on tilanne, refresh refresh, joko on lisää tilaajia.

Ahistaa.

Viimeisellä mäennyppylällä pysähdyin ja vedin henkeä. Vasemman jalan isovarpaassa oli jotain feelua, veikkasin rakkoa. Perhana, sunnuntain lenkki vaarassa.

En koskaan aio juosta maratonia. Eikä se johdu siitä, että jalkani eivät kestä asvalttia. Jalkoja voi treenata. Ja onhan olemassa erikoislenkkareita.

Mutta tätä en sen jälkeen saisi takaisin. Tätä rauhaa ja hiljaisuutta, objektittomuuden tilaa, olemassa vain minä, metsä ja jalkojen alla syksynkostea puru.

(Julkaistu Apinalaatikossa 8. 10. 05) 

Ei meillä kyllä

Ruotsissa tutkii syyttäjä, onko Henkka & Maukka lahjonut muotitoimittajia. Ja ovatko toimittajat suostuneet lahjottaviksi. Oli kuulemma lennätetty porukkaa kestitettäväksi Central Parkiin.

Henkan & Maukan mukaan kyse ei ollut lahjonnasta vaan “vakiintuneesta tavasta”. Paikallisen Cosmopolitanin päätoimittaja taas totesi, että nuohan ovat “tutkimusmatkoja”.

Mikä niitä sveamamman poikia ja tyttöjä taas vaivaa?

Eivätkö ne tiedä, että kyllä lahjuksia saa ottaa, kunhan ei anna sen vaikuttaa juttujen sisältöön.

Niin yksinkertaista se on.

Kun otat, et aja.

Meillä Suomessahan tämä osataan. Meillä ei ole selkärangan kanssa notkumisongelmia. Osaamme päästää lahjuksen yläpäästä sisään ja alapäästä ulos. Eettinen ryhti on niin suora, että hierojalle pitäisi mennä.

Me olemme siitä ihmeellistä sakkia, ainutlaatuisia jopa, maailman mitassa hämmästyttävä ilmiö suorastaan, että kun ruoka ja juoma ja kivat lelut mädättävät muiden maiden mediahenkilöt, meidän lahjomattomuuttamme ne pelkästään vahvistavat.

Me emme matkojemme maksajia kehu. Me emme tunturimökki-isäntiämme mielistele. Meitä saa rasvata ja paapoa, hieroa ja manikyroida, ja silti me huudamme ylpeinä yhteen ääneen: ME TEEMME RATKAISUMME JOURNALISTISIN PERUSTEIN!

Mahtavaa kuulua näin puhdashenkiseen ammattikuntaan.

(Julkaistu Apinalaatikossa 7. 10. 05) 

Ampukaa päätoimittajat, nuo hullut koirat!

Harakka teki ohjelmaansa varten pari viikkoa sitten kiertokyselyä. Halusi tietää, mikä on arvokkain lahjus, jolla myötäsukaisuuttani päätoimittajana on yritetty ostaa.

Fundeerasin ja fundeerasin. Lopulta en keksinyt muuta kuin meppien tarjoamat Brysselin-matkat. Tuleehan niille hintaa, jos alkaa laskea.

Vaikka mistä minä tiedän. En ole ollut.

Toimittajien korruptiosta on Journalismin päivien jälkeen heitetty läppää vähän puolella jos toisellakin. Että ollaanko me isokenkäisten kukkarossa, ilmoittaja-asiakkaidemme syöttiläitä, julkkishaastateltavien edessä pelkkiä velliperselampaita.

No haloo.

Aivan varmasti ollaan.

Ja nyt hiljaa siellä Hesarissa. Tämä ei koske teitä. Nyt puhutaan reaalimaailmasta. Suomalaisen journalismin ehdasta, verisestä todellisuudesta. Tästä viemäristä, jossa me muut tarvomme. Tästä toimittamisen Bagdadista, jonka kujilla luihu kaupallisuus väijyttää urhoollisia partioitamme.

Oma kokemukseni on karu.

Sen perusteella suuri osa jengistä pitää täysin normaalina mm. että…

• … lomamatkajärjestäjät maksavat toimittajien tutustumismatkat - ja että sitä ei tarvitse kertoa lukijalle. Perustelu: Jaska ja Tiinakin menee.
• … kaverin kirjan voi arvostella, leffaa mainostaa ja näyttelyä hehkuttaa - olematta silti jäävi. Perustelu: Suomi on pieni maa.
• … skuupin voi ostaa puffilla: “Hei, kerro mulle jotain kovaa niin mä muistan sua, kun vaalikampanja alkaa.” Perustelu: Niin on aina tehty, mikä sä oot, vastasyntyny?
• … haastateltava saa muokata omien sitaattiensa lisäksi jutun sävyä, kirjoittajan näkemystä, ingressiä ja otsikoita, valita valokuvat - ja kieltää julkaisemisen, jos lopputulos ei kaikesta huolimatta vastaa pr-konsultin ohjeistusta. Perustelu: Jos me aletaan riidellä, me ei enää ikinä koskaan saada siltä haastattelua.
• … riippumatonta journalismia voi harjoittaa, vaikka istuisi 500 muun toimittajan kanssa samassa hotellissa leffatähden publisistien talutushihnassa odottamassa joukkohaastattelua, jossa saa kysyä tasan yhden kysymyksen, ja senkin vain tähden uudesta mestariteoksesta. Perustelu: Halutaanko me Tomppa kanteen vai ei?

Päätoimittajien suhteen tilanne on yhtä masentava. Ellei masentavampikin.

Lukemieni kannanottojen perusteella ei voi nimittäin päätyä kuin yhteen johtopäätökseen.

Se on tämä:

Päätoimittajien mielestä on okei, jos he tai heidän toimittajansa silloin tällöin jonkun ulkopuolisen laskuun vähän juovat viiniä ja syövät juustoja, ihan noin digestiiviksi kokolihaillallisen jälkeen, kunhan - nyt tarkkana siellä JSN:ssä, seuraa lehtimieseettinen varmistusklausuuli - se ei vaikuta journalistisiin päätöksiin.

Toimittajien, ja päätoimittajien aivan erityisesti, kuulemma suorastaan pitää korrup… anteeksi verkostoitua. Sillä tavalla pysyvät yhteiskuntasuhteet kunnossa. Saadaan hyviä vinkkejä ja pokataan kovia haastatteluita. Luodaan mediatuotteelle lisäarvoa. Brändi kehittyy, lukijat diggaa ja tulos kasvaa seuraavalla kvarttaalilla nääs.

Anteeksi jos olen yksinkertainen, mutta juomalla ja syömälläkö ne uutiset syntyvätkin?

Minä luulin, että niitä varten lähdetään ulos sinne, missä asiat oikeasti tapahtuvat, haistellaan ilmaa, tarkkaillaan maailmaa, luodaan luottamuksellisia lähdesuhteita, havainnoidaan ilmiöitä, seurataan keskustelua, tongitaan arkistoja ja luetaan dokumentteja kunnes pää ei enää kestä ilman Buranaa. Ja siinä sivussa hankitaan yleissivistystä ja elämänkokemusta, jotta osataan asettaa asiat oikeisiin yhteyksiin.

Sellasta old-fashioned perusjutskaa niinku.

Mutta ilmeisesti ei.

Ilmeisesti kaikki onkin paljon helpompaa kuin olin kuvitellut.

Ilmeisesti Watergate-skuuppi löytyikin kokkareilta, kun joku tokaisi: “Hei Bob ja Carl, oletteks muuten kuulleet, että presidentti harrastaa laitonta salakuuntelua?”

Ja ilmeisesti Irakgate ei edellyttänytkään sen kummempaa reportterityötä, vaan Anneli kuiskasi toimittajalle shamppanjalasin yli: “Mä olen tainnut olla vähän tuhma tyttö.”

Luetaanpa taas Journalistin ohjeita (älkää huokailko siellä, tämä on tärkeä asia):

“1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.
4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Nämä ovat alan yhteisesti hyväksymät pelisäännöt. Niitä on tarkoitus noudattaa - ihan käytännössä. Ei niitä pöytälaatikkoon ole laadittu. Niillä on tarkoitus pitää huolta siitä, että yhteiskunnan muutoksista, vallanvaihdoksista, yleisen ilmapiirin ailahteluista ja maailmantilanteen poukkoilusta huolimatta tiedotusvälineet pysyvät riippumattomina.

“Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.”

Siinä se on. Jutun juju. Meidän työmme perustelu, punainen lanka ja olemassaolon oikeutus.

Journalismi on valinta, hyvät naiset ja herrat. Se on valinta, joka edellyttää myös luopumista. Se on valinta, joka edellyttää, että emme kaveeraa haastateltavien kanssa (tai haastattele kavereita), että emme koske kokolihasyöttiin vaikka ongenkoukkua ei näkyisikään, että emme anna tehdä oloamme mukavaksi vallan kabineteissa.

Että pysymme ulkopuolisina.

Edellyttääkö se tuttavuussuhteiden katkaisemista?

Kyllä, tarpeen vaatiessa.

Edellyttääkö se pidättymistä yhteiskunnallisesta toiminnasta?

Kyllä, jos aikoo tehdä juttuja samoista aiheista.

Edellyttääkö se täydellistä poliittista sitoutumattomuutta?

Ei huono idea sekään.

Ainakin se edellyttää täydellistä poliittista läpinäkyvyyttä.

Puhumattakaan taloudellisesta.

Ja lopuksi letkeä anekdootti:

Jokin aika sitten teimme jutun maankuulusta plastiikkakirurgista Rolf Nordströmistä. Kalkkiviivoilla tuli hankaluuksia, kun kävi ilmi, että tohtori oli tottunut vaikuttamaan hänestä tehtävien juttujen sisältöön. Vähän joka alueella. Seurasi kireä puhelinkeskustelu. Nordström ilmoitti, ettei hyväksy kuvaajamme ottamia kuvia eikä näin ollen anna lupaa haastattelun julkaisemiseen. Minulta paloi pinna, kuinkas muuten. Mainittakoon tässä häveliäisyyssyistä vain, että puhelu päättyi ja juttu meni lehteen.

Pari viikkoa myöhemmin postipoika paukautti pöydälle paketin. Avasin sen hermostuneena (”Räjähdys mediatalossa - al-Qaidaa epäillään”) ja löysin hämmästyksekseni sisältä komean leikkuulaudan ja veitsisarjan - Rolf Nordströmin signeerauksella.

Viestissä luki: “Kiitos tomeralle päätoimittajalle.”

Tomeralle? Kas kun ei potralle.

(Julkaistu Apinalaatikossa 5. 10. 05)