Ampukaa päätoimittajat, nuo hullut koirat!

Harakka teki ohjelmaansa varten pari viikkoa sitten kiertokyselyä. Halusi tietää, mikä on arvokkain lahjus, jolla myötäsukaisuuttani päätoimittajana on yritetty ostaa.

Fundeerasin ja fundeerasin. Lopulta en keksinyt muuta kuin meppien tarjoamat Brysselin-matkat. Tuleehan niille hintaa, jos alkaa laskea.

Vaikka mistä minä tiedän. En ole ollut.

Toimittajien korruptiosta on Journalismin päivien jälkeen heitetty läppää vähän puolella jos toisellakin. Että ollaanko me isokenkäisten kukkarossa, ilmoittaja-asiakkaidemme syöttiläitä, julkkishaastateltavien edessä pelkkiä velliperselampaita.

No haloo.

Aivan varmasti ollaan.

Ja nyt hiljaa siellä Hesarissa. Tämä ei koske teitä. Nyt puhutaan reaalimaailmasta. Suomalaisen journalismin ehdasta, verisestä todellisuudesta. Tästä viemäristä, jossa me muut tarvomme. Tästä toimittamisen Bagdadista, jonka kujilla luihu kaupallisuus väijyttää urhoollisia partioitamme.

Oma kokemukseni on karu.

Sen perusteella suuri osa jengistä pitää täysin normaalina mm. että…

  • … lomamatkajärjestäjät maksavat toimittajien tutustumismatkat – ja että sitä ei tarvitse kertoa lukijalle. Perustelu: Jaska ja Tiinakin menee.
  • … kaverin kirjan voi arvostella, leffaa mainostaa ja näyttelyä hehkuttaa – olematta silti jäävi. Perustelu: Suomi on pieni maa.
  • … skuupin voi ostaa puffilla: ”Hei, kerro mulle jotain kovaa niin mä muistan sua, kun vaalikampanja alkaa.” Perustelu: Niin on aina tehty, mikä sä oot, vastasyntyny?
  • … haastateltava saa muokata omien sitaattiensa lisäksi jutun sävyä, kirjoittajan näkemystä, ingressiä ja otsikoita, valita valokuvat – ja kieltää julkaisemisen, jos lopputulos ei kaikesta huolimatta vastaa pr-konsultin ohjeistusta. Perustelu: Jos me aletaan riidellä, me ei enää ikinä koskaan saada siltä haastattelua.
  • … riippumatonta journalismia voi harjoittaa, vaikka istuisi 500 muun toimittajan kanssa samassa hotellissa leffatähden publisistien talutushihnassa odottamassa joukkohaastattelua, jossa saa kysyä tasan yhden kysymyksen, ja senkin vain tähden uudesta mestariteoksesta. Perustelu: Halutaanko me Tomppa kanteen vai ei?

Päätoimittajien suhteen tilanne on yhtä masentava. Ellei masentavampikin.

Lukemieni kannanottojen perusteella ei voi nimittäin päätyä kuin yhteen johtopäätökseen.

Se on tämä:

Päätoimittajien mielestä on okei, jos he tai heidän toimittajansa silloin tällöin jonkun ulkopuolisen laskuun vähän juovat viiniä ja syövät juustoja, ihan noin digestiiviksi kokolihaillallisen jälkeen, kunhan – nyt tarkkana siellä JSN:ssä, seuraa lehtimieseettinen varmistusklausuuli – se ei vaikuta journalistisiin päätöksiin.

Toimittajien, ja päätoimittajien aivan erityisesti, kuulemma suorastaan pitää korrup… anteeksi verkostoitua. Sillä tavalla pysyvät yhteiskuntasuhteet kunnossa. Saadaan hyviä vinkkejä ja pokataan kovia haastatteluita. Luodaan mediatuotteelle lisäarvoa. Brändi kehittyy, lukijat diggaa ja tulos kasvaa seuraavalla kvarttaalilla nääs.

Anteeksi jos olen yksinkertainen, mutta juomalla ja syömälläkö ne uutiset syntyvätkin?

Minä luulin, että niitä varten lähdetään ulos sinne, missä asiat oikeasti tapahtuvat, haistellaan ilmaa, tarkkaillaan maailmaa, luodaan luottamuksellisia lähdesuhteita, havainnoidaan ilmiöitä, seurataan keskustelua, tongitaan arkistoja ja luetaan dokumentteja kunnes pää ei enää kestä ilman Buranaa. Ja siinä sivussa hankitaan yleissivistystä ja elämänkokemusta, jotta osataan asettaa asiat oikeisiin yhteyksiin.

Sellasta old-fashioned perusjutskaa niinku.

Mutta ilmeisesti ei.

Ilmeisesti kaikki onkin paljon helpompaa kuin olin kuvitellut.

Ilmeisesti Watergate-skuuppi löytyikin kokkareilta, kun joku tokaisi: ”Hei Bob ja Carl, oletteks muuten kuulleet, että presidentti harrastaa laitonta salakuuntelua?”

Ja ilmeisesti Irakgate ei edellyttänytkään sen kummempaa reportterityötä, vaan Anneli kuiskasi toimittajalle shamppanjalasin yli: ”Mä olen tainnut olla vähän tuhma tyttö.”

Luetaanpa taas Journalistin ohjeita (älkää huokailko siellä, tämä on tärkeä asia):

”1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.
4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Nämä ovat alan yhteisesti hyväksymät pelisäännöt. Niitä on tarkoitus noudattaa – ihan käytännössä. Ei niitä pöytälaatikkoon ole laadittu. Niillä on tarkoitus pitää huolta siitä, että yhteiskunnan muutoksista, vallanvaihdoksista, yleisen ilmapiirin ailahteluista ja maailmantilanteen poukkoilusta huolimatta tiedotusvälineet pysyvät riippumattomina.

”Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.”

Siinä se on. Jutun juju. Meidän työmme perustelu, punainen lanka ja olemassaolon oikeutus.

Journalismi on valinta, hyvät naiset ja herrat. Se on valinta, joka edellyttää myös luopumista. Se on valinta, joka edellyttää, että emme kaveeraa haastateltavien kanssa (tai haastattele kavereita), että emme koske kokolihasyöttiin vaikka ongenkoukkua ei näkyisikään, että emme anna tehdä oloamme mukavaksi vallan kabineteissa.

Että pysymme ulkopuolisina.

Edellyttääkö se tuttavuussuhteiden katkaisemista?

Kyllä, tarpeen vaatiessa.

Edellyttääkö se pidättymistä yhteiskunnallisesta toiminnasta?

Kyllä, jos aikoo tehdä juttuja samoista aiheista.

Edellyttääkö se täydellistä poliittista sitoutumattomuutta?

Ei huono idea sekään.

Ainakin se edellyttää täydellistä poliittista läpinäkyvyyttä.

Puhumattakaan taloudellisesta.

Ja lopuksi letkeä anekdootti:

Jokin aika sitten teimme jutun maankuulusta plastiikkakirurgista Rolf Nordströmistä. Kalkkiviivoilla tuli hankaluuksia, kun kävi ilmi, että tohtori oli tottunut vaikuttamaan hänestä tehtävien juttujen sisältöön. Vähän joka alueella. Seurasi kireä puhelinkeskustelu. Nordström ilmoitti, ettei hyväksy kuvaajamme ottamia kuvia eikä näin ollen anna lupaa haastattelun julkaisemiseen. Minulta paloi pinna, kuinkas muuten. Mainittakoon tässä häveliäisyyssyistä vain, että puhelu päättyi ja juttu meni lehteen.

Pari viikkoa myöhemmin postipoika paukautti pöydälle paketin. Avasin sen hermostuneena (”Räjähdys mediatalossa – al-Qaidaa epäillään”) ja löysin hämmästyksekseni sisältä komean leikkuulaudan ja veitsisarjan – Rolf Nordströmin signeerauksella.

Viestissä luki: ”Kiitos tomeralle päätoimittajalle.”

Tomeralle? Kas kun ei potralle.

(Julkaistu Apinalaatikossa 5. 10. 05) 

6 responses to “Ampukaa päätoimittajat, nuo hullut koirat!

  1. Olemme keskustelleet tästä, joten J. Lindholm tietää, että mä olen tässä asiassa löyhemmällä linjalla. Hesarin mustavalkoisessa linjaratkaisussa on muuten se hölmö aukko, että ne ostavat iloisesti juttuja esim. levy-yhtiöiden maksamilta matkoilta, kunhan ne ovat freelancereiden tekemiä. Eikä jutussa silloinkaan mainita, kuka matkan on maksanut. Eikä mun mielestä ole tarvettakaan. Mun mielestä matkoja ja illallisia voi kohduullisessa määrin ottaa vastaan, voi luoda ja ylläpitää suhteita, voi tehdä jutun laulajasta vaikka se on just julkaissut levyn, kunhan kaikki päätökset pysyy omissa käsissä. Siinä on se ammattitaito. En mä täysin kritiikittömästi ja vailla omaa kontrollia oksenna lehteen kaikkea sitä, mitä mulle syötetään, oikeastaan päin vastoin. Tosi iso osa päivästä menee aiheiden, tietojen, ehdotusten ja tyrkytysten punnistemiseen ja torjumiseen. Ei mun tekstejä yhdellä Brysselin-matkalla osteta. Ja jos tästä tekee ohittamattoman Suuren Eettisen Päätöksen, niin joutuu ottamaan kantaa myös siihen, saako kirjainfossa juoda kustantajan tarjoaman viinilasin tai kahvin.

  2. Jaaha. Tästä puhutaan vielä.

  3. Heh. Voisi kuvitella että me oltais käyty tää keskustelu esim. työhönottohaastattelussa, mutta ei, me käydään se nyt internetissä.

  4. Me voidaan tietysti käydä se myös työstäPOISTUMIShaastattelussa… (murinaa)

  5. Samaa mieltä Jarin kanssa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että tarjoilulla voisi ostaa positiivisen jutun. Toimittajien mielenkiinto on ostettavissa viinilasillisella.

    Suosittelen kokeilemaan saman tiedotustilaisuuskutsun lähettämistä kahtena eri versiona verrokkiryhmille. Toiseen laitetaan maininta tarjoilusta, toiseen vain tiedotustilaisuuden asia.

    Arvatkaas, kumpaan porukkaa tulee.

    Ja hyvinvoivien yritysten haistapaskapuffeja julkaistaan uutisina huomattavasti enemmän kuin järjestöpuolen puffeja. Näkeekö kukaan muu kuin minä yhteyttä näiden asioiden välillä?

  6. Joo tottakai. Ja luulen, että tossa verrokkitutkimuksessasi saataisiin juuri ennustamasi, surulliset tulokset.