Voi ei, nyt ne rupes metabloggaan…

Juoksin 12 kilsaa. Loppumetreillä sain päähäni, että nyt spurtataan. Meinasin tukehtua.

Vedin Pirkkolan metsässä luurit päässä. Vannoin joskus, että ikinä en sitä tee, että metsässä kuunnellaan saatana metsän ääniä. Mutta kun on vanha ja raihnainen, 12 kilsaa sujuu h-i-t-a-a-s-t-i. Taas sama mäki, taas sama mutka. Kierros kierrokselta hitaammin.

No, otin sitten iRiverin taskuun ja panin vanhat Kingston Wallit soimaan.

En tiedä, johtuiko se Wallin kepityksestä vai Kuoppamäen takomisesta, mutta ennen kuin puolet matkasta oli hölkätty, huomasin ajattelevani kaikenlaista, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä pohjoishelsinkiläisen skutsin kanssa.

Kuten bloggaamista.

Puolustan tätä tylsää aihetta sillä, että Apinalaatikko täyttää huomenna kaksi viikkoa. On kai luonnollista, että syntymäpäiväsankari on mielessä. Lahjakin pitäis ostaa, mut mitä sille nyt taas keksii?

Kiskoin itseni pisimmäen mäen huipulle hiki silmissä. Siinä kohdassa metsä hieman harvenee, ja viistosti oikealla näkyy urheilutalo. Sitten käännytään vasemmalle. Siitä on hyvä aloittaa loppurutistus, jos haluaa vetää itsensä piippuun ennen maalia.

Jos metsässä kaatuu puu, mutta kukaan ei ole sitä näkemässä, kaatuiko se silti?

Minulla oli vuoden päivät tällainen filosofinen koe. Kesällä 2004 perustamani sooloblogi, joka löytyy täältä, oli pitkään salainen. En kertonut siitä kenellekään, en edes rakkaimmilleni (joista vain toinen osaa lukea). Oli vain minä ja blogi, me kaksi, kavereiden kesken. Ei ollut yleisöä, ei fokusta, ei kohderyhmää. Ei kommentteja eikä keskustelua, paitsi oman pään sisällä. Suloinen hiljaisuus.

Oliko se blogi olemassa?

Oli ollut koko ajan. Minun tietämättäni.

Tämä selvisi, kun eräänä päivänä, en muista miksi, päätin asentaa sivuilleni SiteMeterin. Tajusin järkytyksekseni, että blogissa oli kävijöitä, muitakin kuin minä. Ei monta, ja suurin osa varmaan eksyneitä. Mutta silti. Kävijöitä. Silmäpareja. Lukukokemuksia.

Kohderyhmä.

Siihen päättyi se filosofinen koe. Ja samalla hiljainen elämä yksin. Aiemmin oli ollut vain subjekti. Nyt oli myös objekti. Se on iso ero. Me toimittajat emme sitä välttämättä huomaa, koska olemme tottuneet suuntaamaan jokaikisen sanamme jollekulle. Emme tiedä miltä tuntuu, kun ei tarvitsekaan – kun ei olekaan sitä vastaanottajaa. Osa meistä ei ole koskaan kirjoittanut edes päiväkirjaa, ei runoja pöytälaatikkoon, ei julkaisematta jääneitä scifikäsikirjoituksia. Ei mitään muuta kuin editoitua, julkaistua, markkinatutkittua ja kohdennettua tekstiä. Ei ole kokemusta objektittomuudesta. Ja se köyhdyttää elämäämme.

Metsässä, Kingston Wallin pauhatessa, päästelin pitkää alamäkeä polvet naksuen ja mietin, mikä siinä onkin, että aina täytyy olla linjat jotenkin auki. Täytyy saada palautetta ja kiitosta ja päästä listoilla niin ylös, että henki ei kulje. Tämänkin blogin piti olla vain simppeli kirjoittajakollektiivi ilman paineita ja odotuksia. Vapaata sanaa, ja sitä rataa. Mutta nyt olemme Kuumalla listalla, ja heti asetelma muuttuu, nyt tämä onkin skabaamista, me vastaan Hesarin blogit, kumpi voittaa, mikä on tilanne, refresh refresh, joko on lisää tilaajia.

Ahistaa.

Viimeisellä mäennyppylällä pysähdyin ja vedin henkeä. Vasemman jalan isovarpaassa oli jotain feelua, veikkasin rakkoa. Perhana, sunnuntain lenkki vaarassa.

En koskaan aio juosta maratonia. Eikä se johdu siitä, että jalkani eivät kestä asvalttia. Jalkoja voi treenata. Ja onhan olemassa erikoislenkkareita.

Mutta tätä en sen jälkeen saisi takaisin. Tätä rauhaa ja hiljaisuutta, objektittomuuden tilaa, olemassa vain minä, metsä ja jalkojen alla syksynkostea puru.

(Julkaistu Apinalaatikossa 8. 10. 05) 

2 responses to “Voi ei, nyt ne rupes metabloggaan…

  1. Hei, olisiko mahdollista saada *ennen* tekstin lukemista tieto sen kirjoittajasta? Eli olisiko mahdollista signeerata teksti *alkuun*, lopun sijasta?

    Siis tyyliin

    — Jari — : Juoksin 12 kilsaa. Loppumetreillä sain päähäni, että nyt spurtataan. Meinasin tukehtua.

    eikä
    — — — — Tätä rauhaa ja hiljaisuutta, objektittomuuden tilaa, olemassa vain minä, metsä ja jalkojen alla syksynkostea puru. — Jari

    Kiitos mukavasta uudesta avauksesta blogosfäärissä anyway🙂

  2. Yes ma’am. Nyt homman pitäisi toimia, signeeraukset ovat tekstien alapalkeissa.