Kylläpä maistuu

Mattias Erkkilä kirjoitti Markkinoinnissa & Mainonnassa toimittajien lahjomisesta. Tätä rataa:

”Ja kyllä, journalistisesti perusteltuja matkoja on olemassa. Merkityksellisen journalismin edellytys on asioiden ja ihmisten tunteminen, ja näiden eteen matkoilla tehdään töitä.”

Niin juuri. Toimittajia voi kyllä lahjoa, mutta he eivät lahjoudu, he vain pitävät huolta merkityksellisen journalismin edellytyksistä.

Ja juutalaisten kaasuttaminen oli olennainen osa saksalaissotilaiden ammattitaitoa.

Kuulun ilmeisesti suunnilleen samaan pullamössösukupolveen kuin Erkkilä, ja ehkä juuri siksi hänen argumenttinsa hävettääkin niin helvetisti.

Se hävettää ensinnäkin siksi, että siihen – parhaaseen syöttövasikkatyyliin – sisältyy ikään kuin itsestäänselvyytenä ajatus, että matkat ovat aina jonkun muun kuin median itsensä maksamia. On ilmeisesti enää mahdotonta kuvitellakaan, että nuo ”journalistisesti perustellut matkat”, joihin ilmeisesti tällä logiikalla kuului se Henkan & Maukan New Yorkin -keikka, maksettaisiin itse. Puhumattakaan, että ne jätettäisiin väliin, jos rahaa ei ole.

Toiseksi – ja tämä on paljon tärkeämpi näkökohta – Erkkilän argumentti hävettää siksi, että se kuvastaa melko pohjatonta eettistä ymmärtämättömyyttä.

Eihän nimittäin ongelman ydin annetussa tavarassa ole, vaan antamisessa. Sillä hetkellä, kun jutun kohde ryhtyy aloitteentekijäksi, journalistinen päätösvalta luisuu toimituksen ulkopuolelle. Journalisti luopuu oma-aloitteisuudesta, lähtee lampaana muiden mukaan ja suostuu tuottamaan samaa tehdaspuristetta kuin jokainen muu hanhenmaksaa naposteleva höynäytetty, joka matkalle on kutsuttu. Lopputulos on paskaa, ja siitä kärsii ensisijaisesti mediaa käyttävä yleisö. Sisältöpäätöksiä ei enää tehdä journalistisin perustein – esimerkiksi: mistä lomakohteesta haluamme kertoa – vaan sen mukaan, kuka sattuu minnekin kutsumaan. Dvd-arvosteluissa voittaa se maahantuoja, joka lähettää arvostelijalle leffat ilmaiseksi – ei se leffa, joka ansaitsee tulla arvioiduksi. Cd:istä, kirjoista ja muusta roinasta tulee palkan jatkeita, saavutettu etu. Journalismia ohjaa transaktio, ei tiedonvälitys.

Erkkilä maalaa uhkakuvaa tilanteesta, jossa lainsäädännöllä – kauhistus sentään, sananvapaushan tässä jo heiluu – rajoitettaisiin nykyistä leväperäisyyttä:

”… journalistisesti perustellut matkat kyllä karsiutuisivat, sillä on hieman vaikea uskoa lehtien matkabudjettien moninkertaistuvan vaikka lainsäädäntö muuttuisikin.”

Siis tyyliin Pihtiputaan Sanomat ei pääse enää ulkomaille, jos ilmaismatkoista tulee laittomia.

Herätkää, hei. Ilmaismatkojen suurin ongelma on juuri se, että jutun kohde valitsee lähtijät. Eikä Pihtiputaan Sanomat ole sillä listalla. Pienet ja merkityksettömät jäävät isojen ja tärkeiden jalkoihin, sillä eihän pikkuläpysköillä ole Henkalle ja Maukalle pr-arvoa. Se ei ole vapaata tiedonvälitystä – aivan kuten ei shekkivihkojournalismikaan, jossa on kysymys samasta asiasta: isoin lompsa saa makeimmat haastateltavat.

Ja mitä siihen ”ihmisten ja asioiden tuntemiseen” tulee, niin kamoon jäbä hei, mistä asti lähdesuhteiden vaalimisen edellytyksenä on ollut se, että piikki on auki? Mitä tapahtui toimittajan aloitteellisuudelle? Ja ketä oikeasti hyödyttää verkostoitua samoilla goddamn matkoilla saman goddamn porukan kanssa, jonka laskuun naapurikin dokaa?

Toisaalta – lehden nimihän on Markkinointi & Mainonta, ei Journalismi & Moraali.

(Julkaistu Apinalaatikossa 15. 10. 05) 

4 responses to “Kylläpä maistuu

  1. Allekirjoitan kaikki suoraselkäisyyden vaatimukset journalisteille mutta Erkkilähän oikeastaan tuossa jutussa päätyi pohtimaan sitä missä kohtaa päätökset matkoista pitäisi tehdä.

    Journalismi & Moraali, aivan loistava uusi lehtikonsepti! Myytävissä tuotapikaa lähikioskeissa.

  2. Todnäk yksi syy (joidenkin) toimittajien joustavaan suhtautumiseen (joidenkin) toimittajien lahjomiseen on se, että Suomi on tutkitusti yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. ”No ei tämä varmaan mitään lahjomista ole, kun Suomessa ei sellaista harrasteta.” Ja taas VISA vingahtaa, ei onneksi oma.

    Kun rajoja lähdetään laajentamaan tai vapaasti tulkitsemaan, on aina vaarana, että sille ei tulekaan loppua. Kuinka pitkälle ”lahjonta” on harmitonta suhde- ja pr-toimintaa, ja milloin siitä tulee lahjontaa ilman mitään sitaatteja? Onko ihan takuuvarmaa, että ”lahjonnan” tai lahjonnan kohde pystyy sen itse arvioimaan?

    Entä sitten tuo toimittajien lahjoutumattomuus? Entä jos tuleekin kirjoitettua negatiivissävyisesti, vaikka kohde maksoikin viulut? Tuleeko kutsua enää toiste? Onko joku joskus uskaltanut kokeilla? Itselläni ei lahjoutumisesta sen kummemmin kuin lahjoutumattomuudestakaan kokemusta ole, sillä kenellepä nyt olisi hyötyä tiedetoimittajan lahjomisesta… (”Otatko oluen? Einsteinhan oli väärässä, eikö ollutkin? Sitähän minäkin.”)

  3. Lahjonta on tärkeä ja ainakin viime aikoihin asti liian vähän käsitelty aihe. Alalla, jossa itse toimin ovat maksetut matkat ja illanvietot jokaviikkoisia.

    Erkkilä on oikeassa siinä, että illanvietoissa tutustuu, mutta ei nosta esille liiallisen tuttuuden huonoja puolia. Toisaalta hän luottaa aivan liian paljon kykyynsä pitäytyä puolueettomana lahjoa antaneiden tuttaviensa suhteen.

    Erkkilä esittää, että journalistisestikin perustellut matkat vähenisivät, jos maksettuja matkoja ei saisi ottaa vastaan. Varmaan niinkin, mutta ennen kaikkia karsiutuisi paljon journalistisesti perustelemattomia kirjoituksia kun juttujen aiheet pitäisi miettiä itse…

  4. Paula: Minusta Erkkilän kirjoitus on itsesääntelyn puolustukseksi naamioitu pahojen tapojen apologia.