Äiti tuu ikkunaan

Kaikki suosittelivat Äideistä parhainta, joten kun lapsenvahti sattui hollille, päätimme katsoa tämän kotimaisen elokuvan poikkeuksellisesti teatterissa, ei dvd:ltä.

Vaikka minulla on jonkin sortin elokuvakriitikkotausta (muutama palvelusvuosi Nytissä), olen antanut itselleni luvan suhtautua suomalaiseen elokuvaan ihan niin holtittoman subjektiivisesti kuin minua kulloinkin sattuu huvittamaan.

En ole toisin sanoen jaksanut pitää kovinkaan suurena syntinä, etten yleensä saa näihin tuotoksiin minkäänlaista makua.

Aina silloin tällöin, ehkä kerran parissa vuodessa, antaudun höynäytettäväksi. Olen uskovinani vilpittömien ystävien vakuutuksia, että vihdoin on tehty oikeasti, oikeasti, siis OIKEASTI hyvä kotimainen elokuva, Oscar-ainesta, paras vuosiin ellei ever.

No. Eivät ne koskaan sellaisia ole. Niin kuin ei ole tämäkään.

Kävelin ulos Bio Rexistä ja ajattelin: suomalaiset ovat siis oppineet tekemään sentimentaalista keskivertoviihdettä, so what?

Come on, käsi sydämellä, te kaikki valistuneet elokuvakatsojat, jotka olette Äideistä parhainta suitsuttaneet: jos tämä olisi amerikkalainen elokuva, ettekö muka olisi pyöritelleet päätänne ja päivitelleet, että kyllä ne jenkit viitsivät tehdä siirappia?

Vai jäikö teiltä kuulematta jokaikisen kuvan päälle lorotettu musiikkiliisteri? Ettekö huomanneet täsmärytmitettyjä nyyhkykohtauksia, huojennuksen ja järkytyksen vuorottelua, jolla kyynelkanavianne laserporattiin? Suljitteko silmänne päälle liimatulta takautumarakenteelta – niiltä daideellisilta mustavalkoisilta jaksoilta -, jonka tarkoituksena oli niinsanotusti sulkea ellipsi, synnyttää katharsis, itkettää vielä enemmän?

Elokuvassa on yksi todella hieno näyttelijäsuoritus. Maria Lundqvist on Signe-äitinä niin aito, niin lähellä, että hän kyllä sen Oscarin ansaitsisikin.

Muuta myönteistä en tästä viulut vinkuen etenevästä pursotteesta aio sanoa.

Mutta sen sanon, että ei meidän tarvitse tällaisista suomalaisista elokuvista mitenkään kiitollisia olla.

Ei siinä ole mitään erityisen hienoa, että täällä opetellaan Hollywoodin massatuotantojen pahoja tapoja, ja vielä jumaliste veronmaksajien rahoilla. Ei tunnelaskelmointi erikoistaitoja kysy.

Itse asiassa meidän pitäisi olla aivan helvetin huolissamme. Suomalainen elokuvatuotantohan nimittäin pyrkii tänä päivänä juuri tällaiseen, sentimentaalisiin makkaroihin, joiden tuotantoarvot ovat sen verran näyttävät, että toivon mukaan jenkkistudioiden bossit hokaavat nämä tuotteet sikarinsavunsa takaa.

Tämä on siis kansallinen tavoite, tällaista mössöä tuetaan ja ihannoidaan. Ja samaan aikaan riippumaton, ei-kaupallinen kotimainen elokuva on kuollut tai toinen jalka haudassa, omaperäiset lahjakkuudet tekevät jotain muuta kuin leffoja, eikä uusia Kaurismäkiä tai Jarvoja ole edes taivaanrannan takana.

Niille, jotka pitävät tätä sauhuamista vanhan taidepierun ”kaupallinen saasta versus indie-briljanssi” –tyyppisenä houreunena, haluan sanoa, että älkää viittikö hei, minä olen pitänyt scifin ja kauhuelokuvan ja hyvän actionleffan lippua korkealla tässä maassa niin kauan, että käsi on jäykistynyt pystyasentoon.

En vain saamari soikoon siedä tällaista tyhjänpäiväistä mainstream-juubaa, tällaista valkokankaalle heivattua tv-melodraamaa, joka tekee vakavasta aiheesta mehujäätä. (Omat vanhempani olivat sotalapsia, joten emotionaalista resonanssia luulisi löytyvän).

Niin että onnea vaan, taas on valmistettu hyllyn täydeltä arvokasta kansallisomaisuutta.

(Ai niin — julisteeseen tällätty mainoslause ”Suomen Oscar-ehdokas” on huijausta. Ei tämä mikään Oscar-ehdokas ole, vaan ehdokas ehdokkaaksi, siis ulkomaisten elokuvien kategoriaan.)

(Julkaistu Apinalaatikossa 29. 10. 05) 

7 responses to “Äiti tuu ikkunaan

  1. No, mähän oon se tyyppi, joka itki Armageddonia katsoessaan (kun Bruce Willis jää sinne meteoriitille pelastamaan maapallon, mutta uhraa itsensä), eli tollanen tunnehuttu on just mun juttu. Ja kyllä mä tykkään rajummastakin ja artimmastakin ja monenlaisesta, mutta silti Äideistä parhain oli musta todella hyvä. Siis hyvä leffa, ei hyvä suomalaiseksi. Totta helvetissä se on sentimentaalinen ja laskelmoitu, mut… en oikein tajua mitä pahaa siinä on? Ja kuten sanoitkin, yksin Maria Lundqvistin roolisuoritus on niin hieno, että rupee itkettämään vain sitä ajatellessakin. Sulla on jotain selvittämättömiä juttuja suomalaisen elokuvan kanssa selvästi. Teidän pitäis puhua.

  2. Joo, on mulla yksi selvittämätön juttu: kotimaisen elokuvan taso on romahtanut 30 viime vuoden aikana.
    Kannattaa katsoa sellainen elokuva kuin Mikko Niskasen Pojat. Se on tämän Äideistä parhaimman esikuva, jossa on se kuuluisa loppukohtaus, jossa Loiri juoksee junan perässä.
    Se on maailmanluokan kamaa, loistava leffa, aikansa parhaita, ja siitä voi olla ansaitusti ylpeä, toisin kuin Härön moskasta.

  3. Elokuvien pienkuluttajana – en siis ole nähnyt Härönkään leffaa – myönnän olevani jokseenkin jäävi ottamaan perusteltua kantaa, mutta ei elokuvien taso ole minusta kansainvälisestikään mitenkään kohisten kohonnut 30 viime vuoden aikana. Eihän se ole mikään ikskjyysi suomileffojen surkeudelle, mutta kuinka usein teattereihin ylipäätään tulee Elokuvia isolla E:llä?

    Romaani- ja sarjakuvafilmatisointeja, jatko-osan jatko-osan jatko-osia, tv-sarjojen leffaversioita, vanhojen elokuvien lämmittelyjä (muistakaa aina värvätä pieneen, säälittävään sivuosaan alkuperäisen leffan pökkelö päähenkilö…) jne. yms. tmv.

    Osa niistä on tietty ihan hyvää kamaa – en suinkaan sylje toiminta- ja efektilasiin – mutta missä ovat Oikeat Elokuvat?

  4. Elokuva on siis Suomen ehdoscar ulkomaisten elokuvien sarjassa. Kyllä se on Suomen ehdokas. Ja kyllä se Oscaria tavoittelee.

    Naisten jalkapallomaajoukkuekin on Suomen MM-ehdokas, vaikka häviäisikin Espanjalle ja saattaa olla pääsemättä Kiinaan pytyn perään.

    Tai mieti Euroviisu-ehdokkaita. Nekin on Suomen ehdokkaita. Vaikka ei mitään toivoa loppukilpailuun. Sunkin lehtes kirjoittaa niistä!

    Hei, mä voisin jatkaa tätä loputtomiin.

  5. ”Suomen Oscar-ehdokas” on saman sortin huijaus kuin sanoisi, että Suomi pelaa futiksen MM-skaboissa sillä perusteella, että se on yrittänyt sinne.

    Tietysti on leffan markkinoinnin kannalta ovelaa kutsua sitä Oscar-ehdokkaaksi, koska 90 prosenttia mainoksen nähneistä kuvittelee, että siellä sitten jännitetään Oscar-iltana. ”Suomen Oscar-ehdokas” yhdistetään markkinoinnissa ovelasti näihin ”viiden Oscarin ehdokas” -mainoksiin, joita alkaa tulla sitten, kun jenkkileffat pääsevät ehdolle. Vaikka kyse on tietenkin aivan eri asiasta.

    Ja jos joku mun lehdessä kirjoittaa Äideistä parhain -elokuvasta ”Suomen Oscar-ehdokkaana”, saa satikutia.🙂

    Mutta samantekevää. Vaikka leffa pääsisi ehdokkaaksi, ja vaikka se voittaisi Oscarinkin, se ei muuta sitä viihdemössöstä hyväksi elokuvaksi.

  6. Vähän Oscar-tietoa.

    Elokuva-alan ammattilaisista koostuva Suomen Oscar-raati valitsi Äideistä parhain -elokuvan Suomen Oscar-ehdokkaaksi nähtyään yhdeksän valintakriteerit täyttävää suomalaista näytelmäelokuvaa. Ne muut olivat Eläville ja kuolleille, Game Over, Keisarikunta, Koti-ikävä, Kukkia ja sidontaa, Onnen varjot, Paha maa ja Pelikaanimies.

    Valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences (AMPAS), joka on Oscar-palkintoja hallinnoiva elin Yhdysvalloissa.

    AMPAS pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Suomesta valtuuskirjan saanutta voi hyvin sanoa Suomen Oscar-ehdokkaaksi.

    Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet ensi-iltansa 1.10.2004–30.9.2005 välisenä aikana.

    Amerikassa lopulliset Oscar-ehdokkaat julkistetaan 31.1.2006. Globaalisti televisioitava juhlagaala pidetään 5. maaliskuuta 2006.

    Minä olisin lähettänyt ilkeyttäni Pahan maan.

    Pikku-uutinen tähän:
    ”Klaus Härön uusi elokuva Äideistä parhain sai suuren äänivyöryn Toronton kansainvälisen elokuvafestivaalin yleisöäänestyksessä. Äideistä parhain jäi vain niukasti toiseksi brittiläis-eteläafrikkalaiselle elokuvalle Tsotsi, joka voitti People’s Choice palkinnon sunnuntai-aamuna Suomen aikaa pidetyissä päättäjäisissä. Festivaaleilla näytettiin yhteensä 335 elokuvaa, 52 eri maasta.

    Toronton People’s Choice palkintoa pidetään merkittävänä indikaattorina Oscar-ehdokkuuksien ja -palkintojen suhteen. Edellisten vuosien menestyjiä Torontossa ovat mm. Hotelli Ruanda, Amelie, Valasratsastaja, American Beauty ja Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme.”

  7. Tell me something I don’t already now.