Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2005

Terveen paperit sairaalle

Koska olen aiemmin repinyt päätäni tästä asiasta (täällä ja täällä ja täällä), on reilua päivittää tilanne: Ruotsissa syyttäjä on lopettanut H&M:ää koskevat lahjontatutkimukset ja todennut, etteivät rättifirman kestittävinä olleet toimittajat tehneet mitään väärää.

Se ei minun kirjoissani tarkoita, etteivät osallistuneet olisi eettisesti löröhousuja. Ja ettei journalistien moraalinen selkäydin olisi meilläkin muuttumassa kaurapuuroksi.

Uutinen via M&M.

(Julkaistu Apinalaatikossa 22. 11. 05) 

Mainokset

Niin turhaa, niin turhaa

Virkkusen Janne kirjoitti Hesarissa internetistä ja vanhasta mediasta, ja siitäkös on täällä Blogimaassa viimeinen vuorokausi kelvannut näsäviisastella. Narisevalla hikipingon äänellä tyyliin ”ei verkko mitään tee vaan ihmiset”.

No hei. Jos minäkin sitten.

En tiedä, missä Anneli Jäätteenmäki School of Argumentationissa jengi on opiskellut, mutta hävettää, kun kaikkiin väitteisiin vastataan ”samat sanat”.

Tulee mieleen huono perheriita.

Kun Virkkunen siis kirjoittaa, mielestäni perustellusti, että netissä voi kirjoitella mitä tahansa potaskaa, oikea vastaväite ei ole ”niin saa valtamediassakin” vaan ”joo, se on ongelma, mutta paranemaan päin”.

Paskahan on välineriippumaton aine, eikä sitä voi puolustella sillä, että naapurikin ulostaa. Mieluummin niin, että yritettäisiin täällä ”verkossa” luoda jonkinlaista omaa itsesääntelyä. Vai onxe niinku liikaa meinstriimmediaa niinku?

Kaiken kaikkiaan tämä keskustelu uuden ja vanhan median paremmuudesta alkaa väsyttää. Viiden vuoden kuluttua naureskellaan, että sellaista se oli silloin, kauan sitten.

(Julkaistu Apinalaatikossa 21. 11. 05) 

Maa järisee, kun Tarja puhuu

Minulla on kännykässä STT:n uutispalvelu. Saan tekstarin, kun jossain tapahtuu jotain tärkeää: Pakistanissa järisee maa, Hartwall irtisanoo 300 tai Ammanissa pamautellaan hotelleja.

Perjantaina puoli kahdentoista maissa aamupäivällä puhelin kilahti. Tämä on aina hermostuttava hetki, sillä uutispalvelu ei pienestä piipitä. Tällä kertaa STT:llä vasta olikin jymyuutinen: ”Nightwish-yhtyeen laulaja Tarja Turunen on kertonut tiedotustilaisuudessa päättäneensä jo joulukuussa erota yhtyeestä.”

Kun Turunen muutama viikko sitten sai potkut ja päätyi muun muassa Ylen iltauutisiin, päättelin muiden viisaina itseään pitävien mediapandiittien tavoin, että rockmusiikista on tullut niin isoa bisnestä, että se ylittää jo perinteisetkin uutiskynnykset.

Nyt olen tullut toisiin ajatuksiin.

Itse asiassa taitaakin olla niin, että mediasta on tullut niin isoa bisnestä, että pärjätäkseen kilpailussa myös perinteisten uutistiedotusvälineiden on alennettava kynnyksiään, jotta ne pystyvät tarjoamaan yleisöilleen sitä mitä kaikki muutkin.

Tässä välissä on syytä tähdentää OIKEIN ISOLLA: MINUSTA ON HIENO ASIA, ETTÄ ROCK YLITTÄÄ VANHANKIN MEDIAN UUTISKYNNYKSET, SE RIKASTUTTAA TARJONTAA.

Mutta.

Ja tämä on kohtuullisen iso mutta:

Kun Tarja Turusen mitäänsanomattomuudet nousevat STT:llä Irakin pommien ja Suomen yt-neuvotteluiden rinnalle, on syytä kysyä, ovatko uutiskriteerit muuttumassa mössöksi.

Vaikka olenkin aika rock ja action ja scifi, olen sen verran vanhanaikainen, että uskon yhä median jäsentävään rooliin – siihen, että tiedotusvälineiden tehtävänä on palastella meille tämän planeettamme mutkikkaita prosesseja, asetella asioita tärkeysjärjestykseen kaupallisuuden vaatimuksista riippumatta.

Kun näin on, tuntuu melko vaikealta hyväksyä, että Nightwishin kärhämät ja edellä mainitsemani maailman ja Suomen isot tapahtumat olisivat yhteismitallisia, samalla skaalalla, hierarkiassa samanarvoisia.

Aina voi tietysti sanoa, että katsokaa minkä tahansa R-kiskan aikakauslehtihyllyä niin näette, mitkä ne prioriteetit ovat. Ja kyllä, myös oma lehteni nosti Turusen kanteen. Mutta tätä kevyttä antia tasapainottamassa on uutismedia, ja sen pitäisi olla tukevasti tosimaailmassa, raportoida siitä millä laajemmassa mitassa on merkitystä.

(Julkaistu Apinalaatikossa 13. 11. 05) 

Jouni minkä teit

Tervon Jouni ei tykkää blogeista. Meni ja kirjoitti eilisessä Ilmaisjakelusanomissa monta ikävää sanaa, joista me täällä Sfäärissä ei ilahduttu ollenkaan.

No. Minä kun olen tällainen valtamediavipeltäjä ja vielä riistokapitalistin kätyri ja korporaatiohuora, ajattelin yrittää vähän avata Jounin ajattelua. Ikään kuin sisältä päin, suoraan hevosen suusta. Eli sieltä minne aurinko ei paista.

Asia on nimittäin niin, että minä olin viime keväänä aikeissa julkaista jollain foorumilla melkein samanlaisen kirjoituksen.

OIin siinä vaiheessa ollut itsekin bloggaaja jo jonkin aikaa. Silti, ai että muiden blogit ärsyttivät. Kaikenlaisia yksityisajattelijoita ja kvasimediakriitikoita, ja minuakin kehtasivat riepotella. Diletantteja ja bassibasuukkeja koko kööri. Hemmetti, Jiiäsännään mokoma Plokistani.

Olin jo suunnitellut kannanottooni näyttäviä ja briljantteja argumentteja. Kuten: ”Mistä asti nimettömät mielipidekirjoitukset ovat tuoneet lisäarvoa journalismille?” Tai: ”Näennäisen demokraattisella blogiyhteisöllä on tietenkin eliitti, ja se on se sama, joka on hallinnut suomalaista internetmaailmaa jo kymmenen vuotta.”

Ja sitä rataa.

Siitäpä olisi tullut hyvä teksti. Sulka hattuun ja pullaa huuleen, sano.

Mutta jotenkin se vain jäi.

En tiedä, mikä siinä sitten oli.

Olisiko ollut esimerkiksi se, että rupesin puolihuomaamattani lueskelemaan näitä Blogistanin tuotoksia. Ikään kuin perehdyin aiheeseen. Ja tulin siinä melkein tahtomattani oppineeksi jotain. Eikä sitten enää huvittanutkaan julkisesti laukoa läpiä päähänsä. Saakutti.

Sehän se nimittäin on, että leiskuvimmat mielipidekirjoitukset syntyvät aina vilpittömimmästä tolloudesta, sieltä tietämättömyyden kuohuvasta alkumerestä, jonka maininkeja eivät tosiasioiden öljyläikät vielä tahraa. Kun ei ole faktaa häiritsemässä kannanottoa, voi rauhassa antaa sanansäilän halkoa ilmaa, ja vaikkei osuisikaan kuin omaan ranteeseen, ai että se tekee nannaa.

Minä symppaan Jounia. Fiksu kaveri, erinomainen journalisti, hyvä analyyttinen mieli. Nyt vain kävi niin, että miinaan käveltiin niin että posahti. Oma vika. Tuli kirjoiteltua tauhkaa palstan täydeltä. Oli enemmän sanomisen tarvetta kuin pesunkestävää kompetenssia. Eikä ilmeisesti osattu odottaa, että täältä B-stanista ammuttaisiin takaisin RPG:llä, näin ja näin, kapou!

Itse olisin voinut langeta ihan samaan.

Tunnettuna moralistina haluaisin kuitenkin sanoa yhden asian:

Kun Jouni kerran ansiokkaasti olit mukana laatimassa uusia Journalistin ohjeita, ehkä voisit itsekin noudattaa niitä.

Kyllä, tiedän tiedän, niissä annetaan laaja liikkumavara ”tavanomaiselle kulttuurikritiikille” ja ”poliittiselle, taloudelliselle tai yhteiskunnalliselle arvioinnille”, jonkalaista kai kolumnisi edustaa.

Mutta toisaalta ohjeissa sanotaan aika vastaansanomattomasti myös näin: ”Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

Eli että pitäisi vähän tutkia ennen kuin hutkii.

Ai ai, Jouni.

(Julkaistu Apinalaatikossa 8. 11. 05) 

Jengi kohkaa, kutsukaa JSN

Mainstream-mediasta, päivää. Aiheenamme tänään Julkisen sanan neuvoston tulevaisuus. Spoilers ahead.

Taustaa:

JSN:n hiljattainen lausuma piilo- ja tekstimainonnasta ei suorastaan saanut zurnalisteja vapisemaan innostuksesta. Yleinen mielipide kai oli, että teksti oli liirumlaarumia, vanhan lämmittelyä, pystyyn kuolleiden eetikkojen leuanhierontaa. Siis anakronismi, jäänne joltain homeiselta jurakaudelta.

Istun itse JSN:ssä ja olin valmistelemassa lausumaa, joten olen asiassa kirkkaasti jäävi. Sen verran haluan kuitenkin sanoa, että olen Haakanan Karin kanssa samoilla linjoilla: minusta on vähintäänkin avoin kysymys, pitäisikö JSN:n lainkaan työntää sormeaan Sillä silmällä -ohjelman kaltaisiin kiehuviin patoihin. Jos tosi-tv on journalismia, minä olen kirjolohi.

No – se oli sellainen lausuma se. Ensi kerralla paremmin.

Mutta se reaktio.

Ymmärrän kritiikin, mutta koko JSN:n tuomitseminen menneisyyden linnakkeeksi ja turhuuden tavarataloksi – katsokaa esimerkiksi Mediaräpättimen verenhimoa – on lyhytnäköistä hersyttelyä.

Trendi tuntuu nyt vaativan räväkkyyttä. Halutaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Halutaan kohkata mediasta kovalla äänellä ja nopeilla soundbiteilla. Halutaan ladata täyslaidallisia, viis analyysista.

JSN:ltäkin vaaditaan suoraa toimintaa. Kannanottoja. Tuomioita. Itsesääntelevä hissuttelu ei enää riitä. Neuvoston on korotettava ääntään, annettava isän kädestä, näytettävä mistä kana pissii. Näin tulkitsen esimerkiksi Mediaräpättimen kirjoitusta.

Vouhottajat hei.

Katsokaa ympärillenne.

Suomalainen media on ylikiihottuneessa tilassa. Lööpit kirkuvat, juorulehdet tappelevat, kaikki kaupallistuu ja samaan aikaan sadat saavat kenkää. Mediakritiikki on latistunut mielipideviihteeksi, pelkäksi keekoiluksi, jossa kirjoittajan persoonallisuus on prändi ja analyysi on sitä että sanotaan paska. Oikeita mediatoimittajia, niitä joiden tehtävänä olisi todella seurata alaa, sellaisia joita on journalismin mahtimaissa, ei ole eikä tule. Median todellisesta tilasta KMT-skandaalien ja omakehun tuolla puolen ei kerro kukaan. Tehdään hymisteleviä henkilöjuttuja päätoimittajista ja siteerataan mediatalojen virallisia pupputekstejä. Ja sitten ollaan niin läpinäkyviä että oksettaa.

Ja tässä tilanteessa JSN:nkin pitäisi lähteä tukka hulmuten karjumaan verta katonharjalta?

Niinkö?

Mitä häh?

No jos ei nyt kuitenkaan.

Ehkä kuitenkin sovitaan niin, että neuvoston pitää pikemminkin olla kaiken koohottamisen keskellä ammattietiikan viilipytty, paikka jossa hätäpissa ei pääse housuun heti kun joku huutaa äitiä ikkunaan.

Ei JSN:n ongelma räväkkyyden puutteessa piile vaan siinä, että liian moni tiedonvälityksen ongelma jää siellä käsittelemättä.

Koska neuvoston toiminta perustuu pitkälti kanteluiden setvimiseen, kannanotot tapahtuvat päätösten kautta. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että siihen otetaan kantaa, mistä valitetaan. Ollaan siis konsulttikielellä reaktiivisia, ei proaktiivisia.

Tällä systeemillä monet Journalistin ohjeissakin mainitut asiat jäävät vaille huomiota. Esimerkiksi kaikki journalistien riippumattomuuteen liittyvät ongelmat, kuten päätösvallan luovuttaminen haastateltavalle tai ylenmääräisen kestityksen aiheuttama integriteetin alennustila. Tai mediatalojen sisäinen cross-promotion, jonka maksumiehiksi joutuvat puffijuttuja kummeksuvat lukijat.

Näistä asioista eivät tavalliset ihmiset kantele. Ja toimittajat itse eivät omaa pesäänsä likaa, sehän nyt on selvä. Kantelupukille syötetään koirankakkaa, kun se kiinni saadaan. Tämähän on homman nimi, eikö?

Eettistä itsesääntelyä tarvitaan. Totisesti. Enemmän kuin koskaan. Mutta sitä ei tehdä vaahtoamalla ja mediaräpättämällä. Kyllä huutoa maailmaan mahtuu. Nyt pitäisi kuivata vaahto leukaperistä ja keskittyä olennaiseen. Asia kerrallaan.

Se on minun mielestäni JSN:n tehtävä. Rauhallinen, systemaattinen analyysi. Epämuodikasta mutta toimii kuin väärä raha.

(Julkaistu Apinalaatikossa 7. 11. 05)