Jengi kohkaa, kutsukaa JSN

Mainstream-mediasta, päivää. Aiheenamme tänään Julkisen sanan neuvoston tulevaisuus. Spoilers ahead.

Taustaa:

JSN:n hiljattainen lausuma piilo- ja tekstimainonnasta ei suorastaan saanut zurnalisteja vapisemaan innostuksesta. Yleinen mielipide kai oli, että teksti oli liirumlaarumia, vanhan lämmittelyä, pystyyn kuolleiden eetikkojen leuanhierontaa. Siis anakronismi, jäänne joltain homeiselta jurakaudelta.

Istun itse JSN:ssä ja olin valmistelemassa lausumaa, joten olen asiassa kirkkaasti jäävi. Sen verran haluan kuitenkin sanoa, että olen Haakanan Karin kanssa samoilla linjoilla: minusta on vähintäänkin avoin kysymys, pitäisikö JSN:n lainkaan työntää sormeaan Sillä silmällä -ohjelman kaltaisiin kiehuviin patoihin. Jos tosi-tv on journalismia, minä olen kirjolohi.

No – se oli sellainen lausuma se. Ensi kerralla paremmin.

Mutta se reaktio.

Ymmärrän kritiikin, mutta koko JSN:n tuomitseminen menneisyyden linnakkeeksi ja turhuuden tavarataloksi – katsokaa esimerkiksi Mediaräpättimen verenhimoa – on lyhytnäköistä hersyttelyä.

Trendi tuntuu nyt vaativan räväkkyyttä. Halutaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Halutaan kohkata mediasta kovalla äänellä ja nopeilla soundbiteilla. Halutaan ladata täyslaidallisia, viis analyysista.

JSN:ltäkin vaaditaan suoraa toimintaa. Kannanottoja. Tuomioita. Itsesääntelevä hissuttelu ei enää riitä. Neuvoston on korotettava ääntään, annettava isän kädestä, näytettävä mistä kana pissii. Näin tulkitsen esimerkiksi Mediaräpättimen kirjoitusta.

Vouhottajat hei.

Katsokaa ympärillenne.

Suomalainen media on ylikiihottuneessa tilassa. Lööpit kirkuvat, juorulehdet tappelevat, kaikki kaupallistuu ja samaan aikaan sadat saavat kenkää. Mediakritiikki on latistunut mielipideviihteeksi, pelkäksi keekoiluksi, jossa kirjoittajan persoonallisuus on prändi ja analyysi on sitä että sanotaan paska. Oikeita mediatoimittajia, niitä joiden tehtävänä olisi todella seurata alaa, sellaisia joita on journalismin mahtimaissa, ei ole eikä tule. Median todellisesta tilasta KMT-skandaalien ja omakehun tuolla puolen ei kerro kukaan. Tehdään hymisteleviä henkilöjuttuja päätoimittajista ja siteerataan mediatalojen virallisia pupputekstejä. Ja sitten ollaan niin läpinäkyviä että oksettaa.

Ja tässä tilanteessa JSN:nkin pitäisi lähteä tukka hulmuten karjumaan verta katonharjalta?

Niinkö?

Mitä häh?

No jos ei nyt kuitenkaan.

Ehkä kuitenkin sovitaan niin, että neuvoston pitää pikemminkin olla kaiken koohottamisen keskellä ammattietiikan viilipytty, paikka jossa hätäpissa ei pääse housuun heti kun joku huutaa äitiä ikkunaan.

Ei JSN:n ongelma räväkkyyden puutteessa piile vaan siinä, että liian moni tiedonvälityksen ongelma jää siellä käsittelemättä.

Koska neuvoston toiminta perustuu pitkälti kanteluiden setvimiseen, kannanotot tapahtuvat päätösten kautta. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että siihen otetaan kantaa, mistä valitetaan. Ollaan siis konsulttikielellä reaktiivisia, ei proaktiivisia.

Tällä systeemillä monet Journalistin ohjeissakin mainitut asiat jäävät vaille huomiota. Esimerkiksi kaikki journalistien riippumattomuuteen liittyvät ongelmat, kuten päätösvallan luovuttaminen haastateltavalle tai ylenmääräisen kestityksen aiheuttama integriteetin alennustila. Tai mediatalojen sisäinen cross-promotion, jonka maksumiehiksi joutuvat puffijuttuja kummeksuvat lukijat.

Näistä asioista eivät tavalliset ihmiset kantele. Ja toimittajat itse eivät omaa pesäänsä likaa, sehän nyt on selvä. Kantelupukille syötetään koirankakkaa, kun se kiinni saadaan. Tämähän on homman nimi, eikö?

Eettistä itsesääntelyä tarvitaan. Totisesti. Enemmän kuin koskaan. Mutta sitä ei tehdä vaahtoamalla ja mediaräpättämällä. Kyllä huutoa maailmaan mahtuu. Nyt pitäisi kuivata vaahto leukaperistä ja keskittyä olennaiseen. Asia kerrallaan.

Se on minun mielestäni JSN:n tehtävä. Rauhallinen, systemaattinen analyysi. Epämuodikasta mutta toimii kuin väärä raha.

(Julkaistu Apinalaatikossa 7. 11. 05) 

One response to “Jengi kohkaa, kutsukaa JSN

  1. Toihan on ajan henki: jonkun muun – tässä tapauksessa siis JSN:n – pitäisi tehdä häiritseville asioille jotain. Ei minun. Suomalaiset ovat niin tottuneita perinteiseen edustukselliseen demokratiaan, että vastuu on aina jossain muualla. Minusta itsesääntelyyn pitäisi kuulua myös se, että mietitään vähän itsekin ja nimenomaan etukäteen, mitä kulloinkin tehdään, eikä hypätä silmät kiinni joka kelkkaan. Sitten kun maito on jo kaatunut, huudetaan rättiä paikalle. Jonkun muun tuomana, tietysti.

    Tosin JSN kyllä voisi – kanteluiden käsittelyn lisäksi – pohtia juuri tuota median ja journalismin suhdetta. Kaikki mitä median tuutista tulee EI ole journalismia ja silloin sitä on turha arvioida journalistisin perustein. En suinkaan tarkoita, että kaikelle mikä ei ole journalismia, pitäisi antaa vapaat kädet. Päinvastoin.

    Vaikka en olekaan mikään komiteoiden ja lautakuntien ylin ystävä, pitäisikö ei-journalistiselle mediatuotannolle perustaa jokin oma ”JSN”, joka tekee arvionsa toisin (eikä suinkaan välttämättä löysemmin) perustein? Ongelmana olisi tietysti journalismin erottaminen ”juornalismista” (myönnän käsitevarkauden, mutta nyt en muista kuka tätä termiä käytti ensimmäiseksi…), mutta ei kai sekään ihan mahdotonta ole. Ainakin se tuntuu jo nyt olevan aika monelle suht selvä asia.

    Ja jos homma vaatii uusia lakeja ja asetuksia, niin sitä vartenhan meillä on Eduskunta. Sillähän Suomessa on päätösvalta – Fortumin optiojärjestelyjä lukuunottamatta.