Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2005

Maailmojen sota

Oletteko kuulleet sellaisesta porukasta kuin suuret ikäluokat?

Niin arvelinkin. Kukapa ei olisi voinut niistä kuulla. Metelihän on niin kova, että tärykalvot törisevät. Ja tilanne vain pahenee. Odottakaas, kun ne jäävät eläkkeelle. Sitten vasta eletään suurten ikäluokkien valtakunnassa.

Suuriksi ikäluokiksi kutsutaan suomalaisia babyboomereita, niitä jotka syntyivät heti sodan jälkeen mutta ennen vuotta 1950. Tätä jengiä on niin paljon, että kun he jäävät eläkkeelle – aivan kohta siis -, siitä aiheutuu melkoinen yhteiskunnallinen mannerlaattojen tärinä.

Kuten äänensävystäni voi päätellä, suhtaudun asiaan ristiriitaisin tuntein. Etten sanoisi ärtyneesti.

Ennen muuta minua risoo se, että kohta ei tässä maassa mistään muusta jauhetakaan kuin näistä tulevista eläkeläisistä. Mainostajat ja markkinamiehet ovat heräämässä tajuamaan heidän asiakaspotentiaalinsa. Media tehtailee trendijuttuja ”pirteistä” ja ”energisistä” ikäihmisistä. (Entäs ne väsyneet?) Puhutaan ”aikuisista” ja ”keski-ikäisistä” ikään kuin me nuoremmat olisimme sylilapsia.

Oikeasti – vähän rajaa.

Ensinnäkin: vaikka tuo porukka pääseekin vapaalle, muu Suomi jää edelleen töihin. Pyörät pyörivät, tuotanto jatkuu, elämä menee latujaan. Vauvoja syntyy, nuoriso bilettää, tulee uusia kotkotuksia ja vanhat häipyvät.

Toiseksi, ja tämän kehottaisin kaikkia niitä huomaamaan, jotka kohkaavat suu vaahdossa nimenomaan suurista ikäluokista:

Se on vain yksi sukupolvi.

YKSI SUKUPOLVI.

Ei ”suuret ikäluokat” ole mikään eläkeläisten tai ikääntyvien suomalaisten synonyymi. Se vain määrittää yhden, tiettynä ajanjaksona syntyneen väestönosan. Ei yhtään enempää.

Kun minä jään eläkkeelle – jos nyt eläkkeelle enää silloin jäädään -, minulla ei ole mitään tekemistä suurten ikäluokkien kanssa. Minä olen eläkeläisenä heistä yhtä kaukana kuin oma poikani tulee olemaan minusta. Siis suunnilleen yhtä kaukana kuin alkuperäinen Tähtien sota on Episodi III:sta. Jos tällainen vertaus sallitaan.

Toisin sanoen:

Yksi osa suomalaisista on jäämässä pois työelämästä, ja koko maa vaahtoaa siitä kuin asteroidi olisi iskemässä keskelle Helsinkiä.

Ottakaa nyt hyvät ihmiset iisisti. Muuten käy niin, että parin vuoden kuluttua joudutaan miettimään, miksei kukaan ole kiinnostunut työikäisistä, ai niin, onhan niitäkin vielä. Sekin on ikärasismia, uskokaa tai älkää.

Lenita Airisto jo tuuletti Seurassa: ”Vuonna 2009 Suomessa on enemmän 65-vuotiaita kuin alle 15-vuotiaita. Mitäs tähän sanotte!”

Sanon että surullista.

Vielä yksi asia:

Näiden suurten ikäluokkien jäseniä vaivaa kummallinen katkeruus. Tai ainakin monia heistä. Puhuvat ikään kuin heitä olisi koko ikänsä potkittu päähän. On kuulemma tullut nuorempia ikäluokkia ja vanhoja on alettu haukkua muutosvastarintaisiksi, eivät ole enää kelvanneet, on nimitelty eläkepommiksi (siitäkös vasta jaksetaan kaunaa kantaa) ja pantu syrjään hyvistä duunipaikoista.

Tämä on hämmentävää puhetta, sillä suuret ikäluokat ovat koko elämänsä eläneet hyvin. Ei ole ollut sotia eikä puutetta, maa on vaurastunut, töitä on riittänyt kaikille, lapset on ollut varaa pistää kunnon kouluihin. Ja tulevaisuuskin on taattu, koko maahan on polvillaan heidän edessään.

Mistä sitten kiikastaa?

Miksi nämä ihmiset ovat niin kovin vanhan oloisia verrattuina vaikkapa kymmenen vuotta nuorempiin?

Funtsikaa: Vuonna 1945 syntynyt suomalainen oli 30-vuotias, kun Springsteenin Born to Run ilmestyi, 31-vuotias punkrockin syntyessä ja 32, kun Tähtien sota tuli valkokankaille.

Aivan otollista maaperää hyville vaikutteille siis.

Silti harvoilla 60 täyttävillä on alkeellisintakaan käsitystä popkulttuurista. Itse asiassa monet suhtautuvat esimerkiksi rockiin ja tieteisleffoihin suorastaan vihamielisesti ja väittävät, että nämä ovat niitä sukupolvikysymyksiä. Höpö höpö. Sukupolven raja kulkee 20 vuodessa, joten esimerkiksi minä en edes ole eri sukupolvea kuin nämä suurten ikäluokkien väärällä jalalla nousseet. Ja silti me olemme kotoisin aivan eri maailmoista.

Voisiko olla niin, että hauska elämä vähän niin kuin meni näiltä hepuilta ohi, keski-ikä iski ennen aikojaan, maailmasta jäi iso klimppi huomaamatta, ja nyt ottaa pannuun niin vietävästi?

Ja sehän on tietysti kaikkien muiden vika.

(Julkaistu Apinalaatikossa 31. 12. 05)

Suuri ikärajahuijaus, osa 2

Syyllistin Valtion elokuvatarkastamoa Valtion elokuvalautakunnan synneistä. Pahoitteluni. Useimmissa tapauksissa se maahantuojien kanssa toimiva, kaupallista väkivaltaa lapsille tarjoava äänetön yhtiömies ei siis ole Tarkastamo vaan Lautakunta.

Periksi en silti anna. Tilanne on katastrofi.

Kynnys verisen väkivallan kuvaamiseen ja esittämiseen on koko ajan madaltunut. Se, mikä kymmenen vuotta sitten olisi ollut splatteria, on nykyisin mahdollista elokuvissa, joita saavat katsoa – vanhemman seurassa, ikään kuin se jotain auttaisi – yhdeksänvuotiaat. Turpiin tulee, kallo halkeaa ja raajat irtoavat. Mut hei, ei hätiä mitiä, kyllähän vanhemmat valvovat, ettei liian nuori näe sellaista.

Just joo ja lässyn lässyn.

Katsokaa Valtion elokuvalautakunnan viimeaikaisia päätöksiä. Ne tukevat lähes järjestäen kaupallisen elokuvatuotannon tavoitteita maksimoida yleisö niin sanotuille event-elokuville, siis potentiaalisille megahypersuperkassamagneeteille. Koko perhehän pitää saada elokuviin, siitä tulee paras kate.

Tästä lähtee:

    Taru sormusten herrasta: Sormusten ritarit. Tarkastamo: K-15. Lautakunta: K-11. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu. Tarkastamo: K-15. Lautakunta: K-11.

    King Kong. Tarkastamo: K-15. Lautakunta: K-11.

Välillä antaa Tarkastamo sivustatukea: kaikki Harry Potterit K-11 siitä huolimatta, että sarja sen kun raaistuu. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia — K-11. Niinpä, eihän örkkien listiminen ole raaistavaa.

”Vanhempien on oikeasti otettava tästä vastuuta”, kirjoitti muuan leffafani tuossa alempana.

Eli tavallisen suomalaisen isän tai äidin pitäisi King Kongin mainosta katsoessaan tajuta, ettei ikäraja oikeastaan tarkoita yhtään mitään, että se on pelkkä lätkä jonka joku äijä- ja muijakööri on leffalle pamauttanut, että ikärajasta huolimatta elokuva voi olla sellainen, että lapsi – yksitoistavuotiaskin – näkee siitä painajaisia.

Ei jumalauta.

Ei lapsen tarvitse olla mitenkään erityisen herkkä joutuakseen pois tolaltaan kohtauksesta, jossa joltakulta pannaan nuijalla pää tohjoksi. Ja se, ettei koko aktia näytetä, vain pahentaa asiaa.

Puhumattakaan Sormusten herran kauhuvirityksistä tai uusimman Potterin Voldemort-hersyttelystä.

Vähän rajaa siinä vastuun kuuluttamisessa, fanipojat.

Kun kerran ikärajasysteemi on olemassa, ja kun tavallinen elokuvissakävijä nimenomaan ymmärtää sen suositukseksi, vastuu ikärajoista on niistä päättävillä, ei loppukäyttäjällä.

(Yllä oleva kuva on pikku provo. Kaikki me videosensuuria vihanneethan muistamme Ferraran Driller Killerin, se oli yksi niistä leffoista, joista pätkiä näyttämällä saatiin koko eduskunta hysteerisesti vaatimaan maailmanhistorian typerintä lakia. Ne ajat ovat ohi. Vai ovatko?)

<>(Julkaistu Apinalaatikossa 18. 12. 05) >

Potuttaa? Soita neuvostoon

Mainonnan eettinen neuvosto MEN on ottanut kantaa Iltiksen lööppiin, jossa isä tappoi perheensä kesken aamupalan.

Neuvoston mielestä iltapäivälehden myyntijuliste on mainos, joten se sopii erinomaisesti mainostajien itsesääntelyelimen suurennuslasin alle, ja tässä tapauksessa tuomioksi tuli hyi ja ei näin.

Journalistien oma vahtikoira Julkisen sanan neuvosto (jossa itse sattumoisin istun) antoi samasta lööpistä tehtyyn kanteluun niin sanotun vapauttavan päätöksen, eli JSN:n mielestä homma oli sinänsä okei.

Nyt asiasta on noussut haloo. Hihat roihuavat ja herneenversoa on vedetty poskionteloihin. Pohjalta ”älkää te kuulkaa kertoko meille, miten asiat hoidetaan”.

Typerintä tässä kalabaliikissa on se, että kaikki ovat asiasta periaatteessa samaa mieltä: lööpintekijöiden olisi syytä tuntea vastuunsa, lööpit ovat osa suomalaista mielenmaisemaa ja siksi niille altistuvat myös pienet ja heikot.

Että pitäisi vähän katsoa, mitä sinne kirjoittaa.
No mikä hemmetti tässä sitten on ongelmana?

Yritän vastata.

Ongelmana on se, että Suomessa ei käydä minkäänlaista yhteiskunnallista tai moraalista keskustelua, ja aivan erityisesti meiltä puuttuu mediaeettinen keskustelu. Media itse ei julkaise kunnollista mediakritiikkiä vaan satunnaisia tölväisyjä, television ainoa mediaohjelma on halpiskopio köyhästä amerikkalaisesta talkshowsta, ei ole journalismista työkseen kirjoittavia toimittajia (paitsi ammattilehdessä) eikä minkäänlaista systeemiä, jolla keskustelu tärkeistä asioista saataisiin käyntiin.

Suomalaiset turvautuvat herranpelkoisen kulttuuritaustansa takia mielellään virallisiin instansseihin. Odotetaan, että aina on jossain joku neuvosto, ei niin väliä mikä, ja että se ottaa meidän puolestamme kantaa ja sanoo painavan sanan ja heristää sormea.

Suomi on neuvostojen luvattu maa. Mutta neuvostojen ulkopuolella mykkä.

Kun kantaa sitten ei otetakaan, tai kannanotot eivät miellytä, tai niitä tekevät väärät neuvostot, hermostutaan ja aletaan parkua. Äiti tuu ikkunaan, MEN heitti hiekkaa mun silmille!

Olen Mediaräpättimen ja Journalistin päätoimittajan Timo Vuortaman (maximum respect) kanssa samaa mieltä siitä, että MEN vs. JSN –kamppailussa ovat asiat menneet mykkyrälle ja että ei ole tiedotusvälineiden kannalta hyvä, jos journalistista sisältöä aletaan tulkita mainokseksi. Plus suuri yleisö pitää meitä pelleinä.

Mutta ei syy tähän ole kummankaan neuvoston toiminnassa vaan siinä, että näiltä mielipideautomaateilta odotetaan ihmeitä. Koska muuta keskustelua ei ole, neuvostojen kannanotoista on tullut kaiken pelastavia traktaatteja – tekosyy muille istua tuppisuina. Ja niinpä niitä lausuntoja sitten annetaan, oikealle ja vasemmalle, välillä vähän epätoivoisestikin.

Tärkeintä lopultakin on se, että ongelmat tulevat puretuiksi. Että piilomainonnasta nousee julkinen poru. Että lööppien roolia puidaan julkisesti. Että toimittajien riippumattomuutta tarkastellaan kriittisesti. Mutta eipä vain näy sitä keskustelua.

<>(Julkaistu Apinalaatikossa 17. 12. 05) >

Lapsi, katso kuinka kallo hajoaa

Nyt tekee mieli vetää apinaluokan raivarit.

Peter Jacksonin King Kongin maahantuoja sai tahtonsa läpi, ja elokuvan ikäraja laskettiin K-11:een.

Greittii. Seuraavaksi varmaan Olkikoirat ja Kellopeli Appelsiini uusintatarkastetaan lapsille sallituiksi.

Käytännössä Kong-tapaus tarkoittaa sitä, että yhdeksänvuotias – siis lapsi – voi vanhemman seurassa päästä katsomaan elokuvaa, jossa örkkien näköiset alkuasukkaat murskaavat mieheltä pään ja toisen miehen hotkaisee jättimäinen iilimato.

Kysymys ei ole siitä, onko tämä väkivalta raaistavaa, vaan siitä, että lasten ei pitäisi ylipäätään sellaisia shokkeja nähdä.

Ei normaalissa, tasapainoisessa, järkevässä maailmassa.

Sellaisessa maailmassa, jossa aikuiset, myös elokuvamaahantuojat, tuntevat velvollisuutensa: tarjota lapsille turvallinen elämä ja ihmisarvoiset mahdollisuudet varttua.

Minä katson näitä elokuvia. Minulla on vanhastaan rakkaussuhde kauhuleffoihin. Hyllyssäni on Doom 3 ja Vice City. Olen kasvanut tällaisten asioiden keskellä. Mutta kasvamisella tarkoitan kasvamista aikuisena. Yhdeksänvuotiaana minä menin yhdeksältä nukkumaan, ja joku elokuva, jossa murskaillaan päitä, olisi ollut väistämättä nou nou minun silmilleni. (Eipä sellaista tosin vuonna 1970 muutenkaan näytetty.)

Mutta nyt.

Mikä tahansa on mahdollista. Mitä tahansa saa tehdä. Ja Hollywood-studioiden äänettömänä yhtiömiehenä toimii Valtion elokuvatarkastamo, jonka mielestä on ihan okei, että lapset katselevat, kuinka kallo rutajaa verisen nuijan alla.

Ei jumalauta tätä maailmaa.

(Julkaistu Apinalaatikossa 14. 12. 05)