Potuttaa? Soita neuvostoon

Mainonnan eettinen neuvosto MEN on ottanut kantaa Iltiksen lööppiin, jossa isä tappoi perheensä kesken aamupalan.

Neuvoston mielestä iltapäivälehden myyntijuliste on mainos, joten se sopii erinomaisesti mainostajien itsesääntelyelimen suurennuslasin alle, ja tässä tapauksessa tuomioksi tuli hyi ja ei näin.

Journalistien oma vahtikoira Julkisen sanan neuvosto (jossa itse sattumoisin istun) antoi samasta lööpistä tehtyyn kanteluun niin sanotun vapauttavan päätöksen, eli JSN:n mielestä homma oli sinänsä okei.

Nyt asiasta on noussut haloo. Hihat roihuavat ja herneenversoa on vedetty poskionteloihin. Pohjalta ”älkää te kuulkaa kertoko meille, miten asiat hoidetaan”.

Typerintä tässä kalabaliikissa on se, että kaikki ovat asiasta periaatteessa samaa mieltä: lööpintekijöiden olisi syytä tuntea vastuunsa, lööpit ovat osa suomalaista mielenmaisemaa ja siksi niille altistuvat myös pienet ja heikot.

Että pitäisi vähän katsoa, mitä sinne kirjoittaa.
No mikä hemmetti tässä sitten on ongelmana?

Yritän vastata.

Ongelmana on se, että Suomessa ei käydä minkäänlaista yhteiskunnallista tai moraalista keskustelua, ja aivan erityisesti meiltä puuttuu mediaeettinen keskustelu. Media itse ei julkaise kunnollista mediakritiikkiä vaan satunnaisia tölväisyjä, television ainoa mediaohjelma on halpiskopio köyhästä amerikkalaisesta talkshowsta, ei ole journalismista työkseen kirjoittavia toimittajia (paitsi ammattilehdessä) eikä minkäänlaista systeemiä, jolla keskustelu tärkeistä asioista saataisiin käyntiin.

Suomalaiset turvautuvat herranpelkoisen kulttuuritaustansa takia mielellään virallisiin instansseihin. Odotetaan, että aina on jossain joku neuvosto, ei niin väliä mikä, ja että se ottaa meidän puolestamme kantaa ja sanoo painavan sanan ja heristää sormea.

Suomi on neuvostojen luvattu maa. Mutta neuvostojen ulkopuolella mykkä.

Kun kantaa sitten ei otetakaan, tai kannanotot eivät miellytä, tai niitä tekevät väärät neuvostot, hermostutaan ja aletaan parkua. Äiti tuu ikkunaan, MEN heitti hiekkaa mun silmille!

Olen Mediaräpättimen ja Journalistin päätoimittajan Timo Vuortaman (maximum respect) kanssa samaa mieltä siitä, että MEN vs. JSN –kamppailussa ovat asiat menneet mykkyrälle ja että ei ole tiedotusvälineiden kannalta hyvä, jos journalistista sisältöä aletaan tulkita mainokseksi. Plus suuri yleisö pitää meitä pelleinä.

Mutta ei syy tähän ole kummankaan neuvoston toiminnassa vaan siinä, että näiltä mielipideautomaateilta odotetaan ihmeitä. Koska muuta keskustelua ei ole, neuvostojen kannanotoista on tullut kaiken pelastavia traktaatteja – tekosyy muille istua tuppisuina. Ja niinpä niitä lausuntoja sitten annetaan, oikealle ja vasemmalle, välillä vähän epätoivoisestikin.

Tärkeintä lopultakin on se, että ongelmat tulevat puretuiksi. Että piilomainonnasta nousee julkinen poru. Että lööppien roolia puidaan julkisesti. Että toimittajien riippumattomuutta tarkastellaan kriittisesti. Mutta eipä vain näy sitä keskustelua.

<>(Julkaistu Apinalaatikossa 17. 12. 05) >

5 responses to “Potuttaa? Soita neuvostoon

  1. Kirjoituksestasi käsitin kannaksesi sen, että (iltapäivälehtien) lööpit eivät ole mainoksia. Jos olet tätä mieltä, olisin kiinnostunut kuulemaan ne perusteet, joiden mukaan lööpit eivät ole mainoksia.

  2. Periaatteessa mitä tahansa journalistista sisältöä, jolla on (myös) kaupallinen tarkoitus, kuten lööppejä (ip-lehtien lisäksi esim. Hesari, aikakauslehdet jne.), lehtien kansia ja sanomalehtien etusivuja voidaan tulkita mainoksiksi. Nämä ovat kuitenkin päätoimittajavastuun alaisia journalistisia elementtejä, joiden rooli on (tai sen pitäisi olla) ensisijaisesti tiedonvälityksellinen. Ne kuuluvat näin ollen sananvapauslain ja journalistisen itsesääntelyn piiriin, eivät johonkin sellaiseen sfääriin, jossa ensisijaisesti pohditaan, saako rintsikkamainoksessa näyttää tissejä.

    Ja mitä hiton merkitystä sillä muuten on, kutsummeko me niitä mainoksiksi vai emme? Paska on paskaa vaikka sitä kuinka semanttisesti vääntelisi.

  3. Kiitos vastauksestasi.

    Tässä nyt taas hämärretään asiaa. Kysehän ei ole lehtien kansista, sanomalehtien etusivuista tms., vaan kyse on lööpeistä.

    Jos näen kaupan ikkunassa kännykkäliittymästä kertovan julisteen, jossa on muutama maininta ko. liittymän ominaisuuksista ja jonka tarkoituksena on myydä ko. liittymää, niin se kaiketi on mainos.

    Jos näen iltapäivälehden julisteen, jossa mainitaan lehden nimi ja jossa kerrotaan muutama asia sen sisällöstä ja jonka tarkoituksena on myydä ko. lehteä, niin minkä ihmeen logiikan mukaan se ei olisi mainos???

    Ihmettelen myös vastauksesi viimeistä lausetta. Jos kritisoidaan sitä, että MEN ottaa käsittelyynsä asian, joka eräiden henkilöiden mielestä ei ole mainos, niin kai sillä nyt hitto vie silloin on merkitystä, että onko se mainos vai ei.

    Ja vielä: mitä vikaa on siinä, että tällaisista asioista (esim. raaistavista lööpeistä) valitetaan ”neuvostoon”. Luulen, että aika monet ihmiset tuntevat itsensä voimattomiksi näiden päälle käyvien lööppien edessä ja ”neuvostoon” valittaminen lienee yksi harvoja ja hyviä tapoja, joita on olemassa. Se voi olla myös tapa käynnistää sitä mediaeettistä keskustelua, jota peräänkuulutat.

  4. No. Enhän minä ole kritisoinut sitä, että valitetaan MEN:iin, vaan surkutellut tätä soppaa siitä, että mihin saa valittaa ja mihin ei.

    Eikä tässä mitään asiaa ”taas hämärretä”. Asia nyt vain sattuu olemaan niin — jos nyt kerran niin helvetisti halutaan sitä mainoksen määritelmää hakea –, että lööpit ovat päätoimittajan vastuulla ja sitä rataa juridisesti eri kategoriassa kuin mainokset.

    Turha minun kanssani on lööpeistä vänistä, olen täsmälleen samaa mieltä siitä että niissä mennään liian pitkälle.