Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2006

Se ei ole lintu, se ei ole lentokone… se on sananvapaus!

Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä. Kulttuurit törmäävät, maailmankatsomusten mannerlaatat kolisevat. Mikään ei enää ole itsestään selvää. Tulevaisuus on hämärä.

Ensin Google myi sielunsa Kiinalle. Ja nyt muslimit vaativat Tanskalta anteeksipyyntöä sananvapauden toteuttamisesta.

Vanhana uskontotieteilijänä olen vannoutunut kulttuurirelativismin puolestapuhuja. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että kukin pitäköön arvoistaan kiinni. Se on sitä selkärankaisuutta.

Meillä länsimaissa – ja tietysti muuallakin, vähän vaihtelevasti tosin – pidetään sananvapautta yhtenä demokratian kulmakivistä, vai mitä parruja ne nyt ovatkaan.

Ideana on, että kaikesta pitää saada julkisesti puhua, että ketään ei sensuroida ja että jos kärhämää tulee, riippumaton oikeuslaitos hoitaa homman.

Tämä on toiminut aika hyvin.

Kiinassa, joka on luotijunan vauhdilla etenevästä talouskasvustaan huolimatta / sen ansiosta edelleen yksipuoluediktatuuri, sananvapautta ei pidetä kovin hyvänä ideana, koska sillä pelillä saattaa tavallisten tallaajien aivoihin päätyä ihan kummallisia kotkotuksia.

Kuten moniarvoisuus, ihmisoikeudet ja kansanvalta.

Kiinassa katsotaan, että tuollaiset sanat vievät perikatoon, ja sellainen taas olisi miljardin ihmisen mittakaavassa koko planeetalle paha juttu.

Fair enough. Kiinan johto ei näissä asioissa kainostele. Vapauksia ei ole, jokainenhan sen näkee, googlatkaa vaikka.

Mutta auta armias, kun fiksut länsimaalaiset pääsevät vauhtiin perustellessaan sitä, miksi Kiinan kanssa pitää kaikesta huolimatta käydä kauppaa ja miksi sinne pitää myydä teknologiaa ja nettipalveluita, jotka edesauttavat harvainvaltaa.

Kiinaa on kuulemma rohkaistava avautumaan, muutoksen on oltava hallittua, mikään ei muutu yhdessä yössä, sensuroitu Googlekin on parempi kuin ei Googlea ollenkaan ja niin edelleen.

Tämän vielä ymmärtää. Ainakin silloin, kun se tulee kauppamiehen suusta. Olen kuullut pöllömpiäkin hätävalheita.

Aivan poskettomia sitä vastoin ovat väitteet, että sananvapaus – ja monipuoluejärjestelmä ja vaalit ja muut sen sorttiset asiat – olisi jotenkin ei-kiinalainen asia, että auktoriteettiuskon ja konfutselaisuuden takia kiinalainen kulttuuri hylkisi tällaisia käsitteitä kuin siirrettyä sydäntä.

Vähän rajaa.

Ymmärrän kyllä, että ”kiinalaisuutta” sanan länsimaisessa merkityksessä voi yrittää ymmärtää noinkin, mutta kehottaisin silti sopivassa tilaisuudessa kysymään asiaa vaikka muutamalta vankilassa viruneelta toisinajattelijalta.

Vastaus voi olla yllättävä.

Nyt onkin kiinnostavaa nähdä, miten Tanska pitää pintansa pilakuvakohussa. Alkaako se ”ymmärtää” ”muslimien” arvoja ja menee hattu kädessä pyytämään anteeksi omien periaatteidensa noudattamista, vai ymmärtääkö se, että muslimimaailma on valtava kokonaisuus, johon mahtuu paljon muutakin kuin al-Qaida ja uhoavia palestiinalaisia?

Tietenkin kysymys on mutkikas. Jyllands Postenin Muhammed-kuvat ovat aidosti loukanneet ihmisiä. Kannatan Jaakko Hämeen-Anttilan ajatusta, että yleisen kohteliaisuuden nimissä kannattaisi ehkä joskus hiukan katsoa, mitä julkaisee. Mutta tarkoittaako se, että Tanskan hallituksen on taivuttava riehunnan edessä? Ja mitä seuraavaksi? Kriittinen kirjoitus intifadasta johtaa pommeihin?

(EDIT 31-1: Kas näin. Varmaan yksi historian massiivisimmista anteeksipyynnöistä, kohteena ”muslimimaailma”.)

Mainokset

Tarkastamo, pelastit päiväni

Valtion elokuvatarkastamo otti järjen käteen ja selvensi elokuvien ikärajaperusteita. Erinomaista! Tästähän tuli vaahdottua mm. täällä ehkä liiankin kanssa, ja oman lehden pääkirjoituksessa myös.

Koska VET on ystävällisesti jättänyt sivuilleen myös vanhat perusteet, kannattaa hiukan vertailla, mitä ongelmallisista K-11- ja K-15-ikärajoista on siellä sanottu. (Seuraa pitkähköjä sitaatteja, bear with me…)

K-11 ennen:

”Kategoriaan kuuluvia elokuvia ovat seikkailuelokuvat, joissa miekkailu- tai ampumiskohtauksia voi olla paljonkin ilman että väkivaltaa korostetaan tai näytetään yksityiskohtaisesti. Niissä myös rikos saa useimmiten rangaistuksensa, eikä väkivalta ole ongelmien pääasiallinen ratkaisutapa . Myös spektaakkelit, katastrofielokuvat ja muut suuren yleisön jännityselokuvat, joissa väkivalta on usein toissijaista tarinan kokonaisuudessa, sijoittuvat tähän luokitukseen. Huumorin yhdistäminen väkivaltaan saattaa olla omiaan nostamaan ikärajaa, koska se saa väkivallan näyttämään harmittomalta.”

Nyt:

Väkivalta

Väkivalta, jota ei ole esitetty kovin yksityiskohtaisesti tai realistisesti. Esimerkiksi seikkailuelokuvat, joissa on miekkailu- ja ampumiskohtauksia tai fantasiahahmoihin liittyvä väkivalta.

Seksuaalinen sisältö

Pehmeä erotiikka tarinan kannalta perustellussa yhteydessä. Viitteelliset seksikuvaukset esimerkiksi nuorten seurustelua kuvaavissa elokuvissa.

Kauhun herättäminen

Lyhyehköt, melko lievät kauhuelementit myös realistisissa kuvaohjelmissa. Melko voimakkaat ääni- ja kuvatehosteet.”

K-15 ennen:

Useimmat toiminta-, jännitys- ja sotaelokuvat sijoittuvat tähän luokitukseen. Tyyppiesimerkkejä suuren luokan agenttielokuvat ja valtaosa itämaisiin taistelulajeihin keskittyvistä elokuvista. Niissä voi olla varsin paljon väkivaltakohtauksia, jotka ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta perusteltuja. Väkivalta ei ole erityisen yksityiskohtaista tai veristä. Seksiin liittyvä pakottaminen voi olla vain viitteellistä tai hyvin lyhytaikaista. Peleistä tähän kategoriaan kuuluvat monet potkuväkivaltaa sisältävät pelit sekä sotapelit.”

Ja nyt:

Väkivalta

Yksityiskohtainen, realistinen väkivalta. Seksiin liittyvä lievähkö väkivalta, joka perustuu tarinayhteyteen.
Esimerkiksi valtavirran toimintaelokuvat, joissa on runsaasti väkivaltakohtauksia. Väkivalta ei kuitenkaan ole erityisen pitkitettyä tai veristä.

Seksuaalinen sisältö

Melko avoimet seksikuvaukset. Pehmeä pornografia, jossa sukupuoliakteja ei näytetä yksityiskohtaisesti.

Kauhun herättäminen

Kauhukuvaukset, joissa jännitys ja pelko rakennetaan tarinan ja henkilöhahmojen varaan. Kauhuun liittyvä melko yksityiskohtainen väkivalta. Voimakkaat tehosteet.”

Enää ei siis puhuta ehdottomaan sävyyn lajityypeistä. Eli elokuvalevittäjä ei voi ikärajapäätöksestä Valtion elokuvalautakuntaan valittaessaan tästedes vedota siihen, että leffa on esimerkiksi seikkailuelokuva, joten se kuuluu kategoriaan K-11. Elokuvalautakuntahan ainakin puheenjohtaja Erkki Norbäckin mukaan toimii ”tuomarin vastuulla”, mikä käsittääkseni meinaa sitä, että se nimenomaan tulkitsee ikärajapäätöksiä suhteessa ikärajaperusteisiin.

Mukaan perusteisiin ovat tulleet myös ”tehosteet”, joilla tarkoitettaneen kaikkea audiovisuaalista. Tämäkin on erinomainen täsmennys, joka ottaa hyvin huomioon elokuvakokemuksen erityisluonteen.

Jos esimerkiksi King Kongia (ikärajaksi valituksen jälkeen K-11) katsoo uusien perusteiden valossa, näyttää aika selvältä, että sen olisi pitänyt pysyä luokassa K-15. Siinähän juuri on sitä ”yksityiskohtaista, realistista väkivaltaa” ja perusteissa mainittuja kauhukuvauksia. Puhumattakaan niistä tehosteista, whoa…

Kaiken kaikkiaan: bravo!

(Julkaistu Apinalaatikossa 24. 1. 06)

Jouni sen sanoi

Jouni Tervo ei ole aina oikeassa, mutta tämän aamun Hesarissa hän kirjoitti niin viisaita että vieläkin naamaa punottaa.

Koska kirjoitus on HS:n maksullisessa arkistossa, otan vapauden lainata sitä tässä hieman.

Tervon ajatus on suurin piirtein se, että jourujournalismi on ottanut itselleen yksinoikeuden vallanpitäjien yksityiselämään eikä laatumedia – mitä se lieneekään – uskalla tarttua edes sellaisiin yksityisiin asioihin, joilla on merkitystä vallankäytön kannalta.

Suhteessa laatumediaan poliitikot toisin sanoen saavat ”määritellä sen näkökulman, josta heidän toimiaan tulee arvioida”.

Niin totta, niin totta. Tästä minäkin olen vaahdonnut muun muassa täällä ja täällä: annetaan poliitikkojen valita puheenaiheet ja mennään määkien perässä. Ai ei saa puhua kuin presidentin valtaoikeuksista? Yes ma’am! Ai vallan huipulla on sama yksityiselämän suoja kuin muualla? Aye aye, sir!

Tervo kirjoittaa:

”Kun juoru on vähäpätöisissä yhteyksissä menettänyt maineensa, perinteiset välineet ovat omassa erinomaisuudessaan voineet unohtaa, että yksityisyydellä voi olla myös kauaskantoisia ja tärkeitä yhteiskunnallisia vaikutuksia.”

Ja:

”Kun viihdelehdet ovat omineet yksityiselämästä kertovat uutiset itselleen, tärkeä osa kommunikaatiota on alistettu joutavuuksille.
Me hienohelmaiset toimittajat vaikenemme yksityiselämän tosiasioista usein silloinkin, kun niillä on yhteiskunnallista merkitystä.”

Ja lopuksi:

”Elämme erikoisia aikoja: ne jotka yksityiselämän suojaa eniten tarvitsisivat saavat sitä vähiten ja niillä, joilla sitä kuuluisi olla vähiten, saavat sitä eniten. Sellainen on mediatasavertainen Suomi tänään.”

Laatujournalismin tekeminen poliitikkojen yksityiselämästä on vaikea rasti. Kysykää vaikka Michael Isikoffilta, joka Washington Postin ja Newsweekin toimittajana penkoi Bill Clintonin naisseikkailuja ja yritti tehdä niistä juttuja samoilla tiukoilla metodeilla kuin muistakin tutkivalle reportterille herkullisista aiheista. Siitä huolimatta Isikoff leimattiin pervoksi ja juoruilijaksi, ja hänen maineensa on palautunut vasta aikojen saatossa.

Kulissien takaisista asioista kirjoitettaessa purjehditaan aina karikkoisille vesille, koska siellä joudutaan väistämättä haastattelemaan ilmiantajia. Jutut on pakko perustaa nimettömiin lähteisiin, mikä voi olla arveluttavaa. Enkä missään tapauksessa halua puolustella puskastapanettelua (”Tarja kiukuttelee alaisilleen”), joka on journalismin alkeellisimpia muotoja. Toisaalta kannattaa muistaa, että ilman nimetöntä lähdettä – jolla vieläpä oli oma lehmä ojassa – ei Watergate-juttuja olisi koskaan syntynyt. Eikä omalla nimellä puhuminen takaa totuudellisuutta, kuten George W. Bush ja Anneli Jäätteenmäki ovat elävästi osoittaneet.

Yhdysvalloissa nimettömien lähteiden käyttö oli viime vuonna median suuria puheenaiheita Newsweekin Koraani-jutun ja Valkoisen talon keittämän Valerie Plame -sopan takia. Suomessa ei alalla ole aiheesta keskusteltu, kuten ei mistään muustakaan. Täällä on toisaalta tapana taata lähdesuoja jopa ihmissuhdejutun haastateltavalle (”’Kotiäitiys on tylsää’, kertoo Tiina, 31”), ja toisaalta, kun kyse on poliitikkojen kannalta ikävistä paljastuksista, takerrutaan mieluummin uutisen tekotapaan ja paheksutaan anonyymien lähteiden käyttämistä kuin yritetään selvittää, onko asiassa perää.

Lopputulos on poliitikkojen kannalta mahtava, sillä juuri niinhän hekin tekevät: kun tieto ei miellytä, aletaan panetella sen välittäjää.

Palaamme siis Tervon mainitsemaan ongelmaan. Vallankäyttäjät määrittelevät agendan, ja toimittajat nyökyttelevät vieressä.

(Julkaistu Apinalaatikossa 22. 1. 06) 

Way to go, Juho-Pekka

Suomalaista zurnalismia vavisuttaa taas hirmuinen ja karmaiseva skandaali: toimittaja on pistänyt poliitikot tiukille, ja ihan televisiossa.

Tämä Perkeleen oikea käsi on Yleisradion Juho-Pekka Rantala, jonka tapa tentata presidenttiehdokkaita on saanut sekä tavallisen kansan että kollegat vaatimaan päitä pölkylle – mutta ei ehdokkaiden vaan Ylen päättäjien.

No voi hellanduudelis.

Ei Rantala minultakaan täysiä tyylipisteitä saa, mutta jos suomalaisten journalistien työtä ruvettaisiin esiintymiskyvyn perusteella arvioimaan, ei siitä seulasta selviäisi kovin moni muukaan.

Se, että tästä päättäjiä myötäilevästä lammaslaumasta joku rohkenee nostaa päänsä ja korottaa äänensä, ja että hänellä on siihen vielä pomojensa siunaus, on jumaliste pelkästään hieno asia.

Totta kai Rantalan tenteissä on ollut pitkälti kysymys ehdokkaiden stressinsietokyvyn testaamisesta. Mitäs sitten? Eikö se muka ole journalismin tehtävä? Sitä paitsi ei sitä ole paria poikkeusta lukuunottamatta tehty epäasiallisesti, ei ainakaan jos asiallisuudella tarkoitetaan pitäytymistä substanssikysymyksissä. Ja ajatus, että substanssi tässä tapauksessa pitäisi rajata pelkästään presidentin viranhoitoa koskeviin kysymyksiin, on niin Kekkoslandiasta että kaljut paukkuu.

Rantalan ja hänen esimiestensä arvostelijat ovat ruikuttaneet, että ei saisi poliitikkoja tuolla tavalla kohdella, että saavat vielä vahingossa sympatiapisteitä, että – tämä ei ole vitsi vaan totista totta tämän viikon Avussa – veronmaksajat loukkaantuvat tentattavien puolesta.

Voi hyvänen aika.

Millä tavalla näitä pumpulissa kasvaneita broilereita sitten on kohdeltu? Viikkokausien hyssyttelyn ja myötäsukaisten vaalikeskusteluiden ja paidansilitysjuttujen jälkeen heidät on puoleksi tunniksi – siis PUOLEKSI TUNNIKSI – pantu istumaan yhden kylmän jätkän eteen ja armotta hiljennetty, kun he ovat yrittäneet käynnistellä puppusanakoneitaan.

Hirvitys! Ihmisoikeustuomioistuimeenhan tuollaisesta pitäisi kannella.

Sympatia-argumentti on vielä kummallisempi. Ei journalistin tehtävänä ole kantaa huolta siitä, minkä poliitikon puolelle myötätunto milloinkin muljahtaa. Joskus journalismi saa yleisön tuntemaan sympatiaa, joskus ärtymystä tai jopa vihaa. Eivät ne tunteet ole manipuloitavissa, ja vaikka olisivatkin, ei olisi toimittajien asia sellaista yrittää.

Oudoimman ajatuspapanan, sellaisen jota metsäpolulla pysähdyttäisiin päivittelemään, että mikähän eläin tuollaisen on jättänyt, pullautti tämän päivän Hesarissa Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuskeskuksen johtaja Juha Herkman:

”Poliittisten prosessien läpinäkyvyys edellyttää sitä, että poliitikot eivät pelkää julkisuutta. Viihdelehdistön skandaalijournalismi ja äärimmäisen hyökkäävä vahtikoirajournalismi kannustavat julkisuuden suhteen varovaisuuteen.”

Pardon me?

Siis niinkö, että median ei pitäisi ihan hirveän uutterasti täyttää sitä kuuluisaa velvollisuuttaan vahtia Vallan tekemisiä, koska Valta saattaa siitä säikähtää?

En osaa päättää, kutsuisinko tätä truismiksi vai kehäpäätelmäksi. Tutkimuskeskusjohtaja saa itse päättää. Niin tai näin, argumentti on hämmästyttävä. Median tehtävänähän on nimenomaan valaista niitä asioita, joita poliitikot mieluummin pitäisivät kansalta pimennossa. Poliitikot ovat luonnostaan julkisuuden suhteen varovaisia, ja median tehtävänä on tutkia ja tonkia ja painaa päälle juuri tästä syystä. Tästä syntyy luovaa kitkaa, joka kuuluu demokratiaan ja vapaaseen tiedonvälitykseen. Sillä hetkellä, kun poliitikot voivat lakata jännittämästä julkisuutta, peli on menetetty, historia on toistanut itseään ja Kekkoslandiassa ollaan taas.

Mieleen pyrkii väkisin ajatus, että mitähän siellä yliopistolla mahdetaan journalisteille oikein opettaa. Sanomaan bhä-hä-hä-häää ja lömpsyttelemään joukon jatkona virallisesta tiedotustilaisuudesta toiseen?

Lopuksi täytyy antaa puheenvuoro TV1:n ohjelmajohtajalle Riitta Pihlajamäelle, jonka kirjoitus tänään Hesarin yleisönosastolla on fiksuinta, mitä tästä naurettavasta aiheesta on muotoiltu:

”On tärkeä huomata, että katsojapalaute on kohdistunut nimenomaan tyyliin ja tapaan, jolla haastattelut on tehty. — Soittajat eivät ole syyttäneet tenttejä puolueellisesta asenteesta, vallan edessä ryömimisestä tai toimituksellisen pohjatyön heikkoudesta.”

(Julkaistu Apinalaatikossa 14. 1. 06)