Way to go, Juho-Pekka

Suomalaista zurnalismia vavisuttaa taas hirmuinen ja karmaiseva skandaali: toimittaja on pistänyt poliitikot tiukille, ja ihan televisiossa.

Tämä Perkeleen oikea käsi on Yleisradion Juho-Pekka Rantala, jonka tapa tentata presidenttiehdokkaita on saanut sekä tavallisen kansan että kollegat vaatimaan päitä pölkylle – mutta ei ehdokkaiden vaan Ylen päättäjien.

No voi hellanduudelis.

Ei Rantala minultakaan täysiä tyylipisteitä saa, mutta jos suomalaisten journalistien työtä ruvettaisiin esiintymiskyvyn perusteella arvioimaan, ei siitä seulasta selviäisi kovin moni muukaan.

Se, että tästä päättäjiä myötäilevästä lammaslaumasta joku rohkenee nostaa päänsä ja korottaa äänensä, ja että hänellä on siihen vielä pomojensa siunaus, on jumaliste pelkästään hieno asia.

Totta kai Rantalan tenteissä on ollut pitkälti kysymys ehdokkaiden stressinsietokyvyn testaamisesta. Mitäs sitten? Eikö se muka ole journalismin tehtävä? Sitä paitsi ei sitä ole paria poikkeusta lukuunottamatta tehty epäasiallisesti, ei ainakaan jos asiallisuudella tarkoitetaan pitäytymistä substanssikysymyksissä. Ja ajatus, että substanssi tässä tapauksessa pitäisi rajata pelkästään presidentin viranhoitoa koskeviin kysymyksiin, on niin Kekkoslandiasta että kaljut paukkuu.

Rantalan ja hänen esimiestensä arvostelijat ovat ruikuttaneet, että ei saisi poliitikkoja tuolla tavalla kohdella, että saavat vielä vahingossa sympatiapisteitä, että – tämä ei ole vitsi vaan totista totta tämän viikon Avussa – veronmaksajat loukkaantuvat tentattavien puolesta.

Voi hyvänen aika.

Millä tavalla näitä pumpulissa kasvaneita broilereita sitten on kohdeltu? Viikkokausien hyssyttelyn ja myötäsukaisten vaalikeskusteluiden ja paidansilitysjuttujen jälkeen heidät on puoleksi tunniksi – siis PUOLEKSI TUNNIKSI – pantu istumaan yhden kylmän jätkän eteen ja armotta hiljennetty, kun he ovat yrittäneet käynnistellä puppusanakoneitaan.

Hirvitys! Ihmisoikeustuomioistuimeenhan tuollaisesta pitäisi kannella.

Sympatia-argumentti on vielä kummallisempi. Ei journalistin tehtävänä ole kantaa huolta siitä, minkä poliitikon puolelle myötätunto milloinkin muljahtaa. Joskus journalismi saa yleisön tuntemaan sympatiaa, joskus ärtymystä tai jopa vihaa. Eivät ne tunteet ole manipuloitavissa, ja vaikka olisivatkin, ei olisi toimittajien asia sellaista yrittää.

Oudoimman ajatuspapanan, sellaisen jota metsäpolulla pysähdyttäisiin päivittelemään, että mikähän eläin tuollaisen on jättänyt, pullautti tämän päivän Hesarissa Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuskeskuksen johtaja Juha Herkman:

”Poliittisten prosessien läpinäkyvyys edellyttää sitä, että poliitikot eivät pelkää julkisuutta. Viihdelehdistön skandaalijournalismi ja äärimmäisen hyökkäävä vahtikoirajournalismi kannustavat julkisuuden suhteen varovaisuuteen.”

Pardon me?

Siis niinkö, että median ei pitäisi ihan hirveän uutterasti täyttää sitä kuuluisaa velvollisuuttaan vahtia Vallan tekemisiä, koska Valta saattaa siitä säikähtää?

En osaa päättää, kutsuisinko tätä truismiksi vai kehäpäätelmäksi. Tutkimuskeskusjohtaja saa itse päättää. Niin tai näin, argumentti on hämmästyttävä. Median tehtävänähän on nimenomaan valaista niitä asioita, joita poliitikot mieluummin pitäisivät kansalta pimennossa. Poliitikot ovat luonnostaan julkisuuden suhteen varovaisia, ja median tehtävänä on tutkia ja tonkia ja painaa päälle juuri tästä syystä. Tästä syntyy luovaa kitkaa, joka kuuluu demokratiaan ja vapaaseen tiedonvälitykseen. Sillä hetkellä, kun poliitikot voivat lakata jännittämästä julkisuutta, peli on menetetty, historia on toistanut itseään ja Kekkoslandiassa ollaan taas.

Mieleen pyrkii väkisin ajatus, että mitähän siellä yliopistolla mahdetaan journalisteille oikein opettaa. Sanomaan bhä-hä-hä-häää ja lömpsyttelemään joukon jatkona virallisesta tiedotustilaisuudesta toiseen?

Lopuksi täytyy antaa puheenvuoro TV1:n ohjelmajohtajalle Riitta Pihlajamäelle, jonka kirjoitus tänään Hesarin yleisönosastolla on fiksuinta, mitä tästä naurettavasta aiheesta on muotoiltu:

”On tärkeä huomata, että katsojapalaute on kohdistunut nimenomaan tyyliin ja tapaan, jolla haastattelut on tehty. — Soittajat eivät ole syyttäneet tenttejä puolueellisesta asenteesta, vallan edessä ryömimisestä tai toimituksellisen pohjatyön heikkoudesta.”

(Julkaistu Apinalaatikossa 14. 1. 06) 

9 responses to “Way to go, Juho-Pekka

  1. Koska en Rantalan tenttejä katsellut, en pysty niihin ottamaan kantaa, mutta pari kommentia Jarin määritelmiin journalismista. Toki valtaapitäviä pitää vahtia ja se on vanhastaan yksi median tehtävistä, mutta jos se on median ainut tehtävä, ollaan hakoteillä. Nykyisin – noin kärjistäen – jokaisella itseään kunnioittavalla journalistilla tuntuu olevan kova hinku tutkivaksi journalistiksi ja jokaisen tutkivan journalistin haaveena tuntuu olevan sen ”suuren salaliiton” paljastaminen.

    Tällä en nyt missään tapauksessa ole asettautumassa puolustamaan poliitikkoja (joiden ampumisen Ultra Bra taannoin kehotti aloittamaan osuvasti komissaareista), mutta minun mielestäni tutkiva journalismi on kuitenkin vain yksi, joskin tärkeä. journalismin alue. Median ja journalismin tehtävä on minusta jäsentää lukijoille/katsojille/kuuntelijoille sitä mieletöntä tietotulvaa, joka jokaista ihmistä jatkuvasti kaikilta tahoilta yhä ankarammin pommittaa.

    Osan tästä ”tietotulvasta” tietenkin muodostaa poliitikkojen höpönlöpö, jolla meitä yritetään sumuttaa, ja sen kuoriminen totuuden ympäriltä on toki merkittävää. Mutta että journalismin tehtävä olisi ”ehdokkaiden stressinsietokyvyn testaaminen”? Ei kai. Provokaatioilla saa tietysti aikaan värikkäitä keskusteluja, mutta niillä on myös helppo saada keskustelut ihan väärille raiteille – puolin ja toisin. Jos presidentinvaaleissa äänestäjät tekevät valintansa sillä perusteella, kuka ehdokkaista pahimmin hermostuu vuosien takaisten sanomisten tai tekemisten vatvomisesta, niin silloin media ei minusta hoida tehtäväänsä kunnolla.

    Ja vielä siitä, ettei ”substanssia pitäisi rajata pelkästään presidentin viranhoitoa koskeviin kysymyksiin”. Sorry, mutta olen eri mieltä. Niissä vaalikeskusteluissa ja lehtijutuissa, joita puolihuolimattomasti seurasin, mentiin usein niin sanotusti siitä, missä aita on matalin, eli juteltiin niitä näitä asioista, joiden kanssa presidentillä ei nimenomaan PRESIDENTTINÄ ole mitään tekemistä tai ainakaan päätösvaltaa. Toki ehdokkaiden yleisillä mielipiteillä on painoarvonsa, mutta minusta tärkeintä on tietää, mitä mieltä he ovat niistä asioista, joihin pystyvät oikeasti vaikuttamaan – jos tulevat valituksi. Mihin liittyen seuraan juuri toisella korvalla vaalien tulosseurantaa ja toisesta kierroksesta on tulossa tosi mielenkiintoinen…

  2. Terveisiä vain Rantalalle, mutta kyllä se omituista on, jos ainoa sananvapaudesta nauttiva haastattelussa on toimittaja. Se on se sama ilmiö kuin karaokessa joskus: juontajalla on parempi mikki kuin laulajalla.

  3. Keneltäkään ei varmaan jäänyt eilen illalla huomaamatta, että kyseessä oli henkilövaali. Presidentti on Suomessa arvo- ja fiilisjohtaja, jonka persoonallisuudella on suuri merkitys. Niinpä sitä pitää myös testata ja tutkia. Rantalan tentit, kuten myös ne kammottavan epäonnistuneet A-pisteen ehdokasmuotokuvat, pyrkivät luomaan henkilökuvaa hakemalla ehdokkaista ideologisia epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitoja. Tämä kuuluu aivan ehdottomasti journalismiin. Hyvässä haastattelussa myös haastateltavan ei-sanalliset reaktiot ovat tärkeällä sijalla. Tässä Rantala minusta onnistui hyvin. Eivätkä kaikki ehdokkaat hänen edessään solmuun menneet. Esimerkiksi Hautala pärjäsi paljon paremmin kuin Halonen, siinä sai haastattelija vuorostaan köniinsä.

    Niistä substanssikysymyksistä: Kyllä minusta on olennaista, kun kysymys nyt kumminkin on kansakunnan henkisestä johtajasta, mitä hän ajattelee esimerkiksi seksuaalisista vähemmistöistä tai pilvenpoltosta. Jos asiat rajataan presidentin kutistuvien valtaoikeuksien mukaan, jäljelle ei jää kuin ulkopolitiikka, ja siitähän kaikki pääehdokkaat olivat samaa mieltä.

    En oikein ymmärrä, millä tavalla Rantala muka pelasi fiksatulla pakalla. Kaikilla tentattavilla oli tilaisuus varautua parhaan kykynsä mukaan ja olla oma itsensä. Äänensä sai kyllä kuuluville, jos osasi ja malttoi, kuten Hautala teki.

    Sitä paitsi hei, päälle puhumisellahan on Suomen telkkarissa pitkät perinteet. Päivärinta on harrastanut sitä iät ja ajat, ja journalistien oma tosi-tv-show Pressiklubi on oikein erikoistunut keskeyttelyyn ja puolitotuuksien huuteluun. Nimim. Been there, seen that.

  4. En väittänytkään, etteikö ehdokkaiden yleisillä mielipiteillä olisi merkitystä. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että ”tärkeintä on tietää, mitä mieltä he ovat niistä asioista, joihin pystyvät oikeasti vaikuttamaan”. Jos lööppijournalismin korostama kiukuttelu ja käsienvääntely tiukassa paikassa nousee keskeiselle sijalle ihmisten tehdessä omia ratkaisujaan äänestyskäyttäytymisensä suhteen, poliitikot – joita henkilövaaliin osallistuvat presidenttiehdokkaatkin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta aina ovat – ovat jälleen kerran saavuttaneet tavoitteensa eli todelliset asiat ja ongelmat saadaan lakaistua mieltä vaivaamasta maton alle. Eivätkä pääehdokkaat muuten olleet ulkopolitiikastakaan ihan samaa mieltä…

    Toki poliitikkojen hiillostaminen kuuluu journalismiin, mutta pointtini olikin se, ettei se ole journalismin tärkein eikä etenkään ainoa tehtävä. Minusta vähintään yhtä tärkeää on – kuten edellä jo totesin – saada joku tolkku tähän yhä monimutkaistuvaan maailmaan, jotta niin sanotulla tavallisella kansalla olisi edes jonkinlaiset edellytykset arvioida itsekin asioita, joista poliitikot heidän puolestaan päättävät. Muuten ollaan ihan totaalisesti kuin pässit narussa ja ”arvo- ja fiilisjohtamisesta” tulee pelkkää kansan kusetusta. Hyvä esimerkki tällaisesta on juuri tänään Espoon kaupunginvaltuustossa esillä oleva E.ON-kauppa. Jos joku sattuu lukemaan Länsiväylä-lehteä, niin vilkaiskaapa tuoreimman numeron yleisönosastoa ja kaupunginjohtaja Kokkosen ”vastauksia” palstalla aiemmin esitettyihin kysymyksiin. Harvoin näkee niin syvää halveksuntaa ihmisiä ja eritoten heidän älykkyyttään kohtaan. Meille voi näköjään yrittää syöttää kuinka paksua pajunköyttä tahansa.

  5. Uuuh, siis kenen mielestä oli asiallista esim. Timo Soinin heteroseksuaalisuuden kyseenalaistaminen? Vaikka mies onkin Perussuomalaisten puhis, hänelläkin on käsittääkseni koulua käyviä lapsia, for gods sake!!! Miltähän lapsista on tuntunut?

    Tuo ei ollut journalismia, tai jos oli, se oli yksiselitteisen huonoa.

  6. Yllä kirjoitin: ”Sitä paitsi ei sitä ole paria poikkeusta lukuunottamatta tehty epäasiallisesti.” Tuossa on noi kaksi olennaista sanaa ”paria poikkeusta”.

  7. Jep, se oli varmaankin siinä tentissä asiaton kysymys, mutta mutta… jää hämärän peittoon, miksi tämä kysymys on jotenkin rivo? Siis ”hänelläkin on käsittääkseni koulua käyviä lapsia, for gods sake!!!” Häh? Tulee mieleen eräs hämmentävä kommentti viime Linnan juhlista, eräästä punaista mattoa astelleesta naisparista: ”Kyl jengi saa makuuhuoneissaan tehdä mitä haluaa, mut vähän pitäis miettiä, että lapsetkin saattaa katsoa sitä ohjelmaa.”

  8. Ite kyllä ymmärsin, että eniten Rantalassa risoi se, ettei hän antanut haastateltavien vastata kysymyksiin, vaan pölpötti itse päälle.

    Harmittaa, jos haastattelusta jää päällimmäiseksi mieleen se, mitä mieltä haastattelija on haastateltavasta, eikä se, mitä mieltä haastateltava on yhtään mistään.

    Ihan ok homma kaikenlainen tiukkuus ja agressiivisuus, mutta kyllä haastattelijan tehtävä on saada haastateltava puhumaan, eikä keskittyä itse puhumaan.

    Ja Hautalaa kohdeltiin kyllä aivan eri kädellä kuin es. Niinistöä, eli Hautalan annettiin puhua ihan rauhassa, vaikka toki Hautala on huomattavasti Niinistöä parempi puhuja.

  9. Olen Jarin kanssa samalla linjoilla suhtautumisessa Rantalaan. On kummallista vaatia toimittajilta nöyristelyä poliitikkojen edessä.

    Rantala yritti mielestäni etsiä sitä oikeaa kriittisyyden linjaa ajoittain toki lipsuen. Olen pitänyt jo pitkään hassuna, miksi Suomessa poliittisessa tv-haastattelussa on vain kaksi vaihdetta: joko epäkohtelias ja piruileva räyhäys tai mielistely.

    Olen ollut etäisyyden vuoksi pitkälti Ylen nettilähetysten ja Unto Hämäläisen blogin varassa tehdessäni äänestysratkaisua. Minusta on aivan oikein, että keskusteluissa mennään myös asioihin kuten ihmisen persoona. Jos keskustelu pysyy pelkissä turvatakuissa, minun on ainakin vaikeaa muodostaa mielipidettä siitä, miltä pohjalta sitä unilukkarin tai muun arvojohtajan tehtävää hoidetaan.

    Minua kiinnostaa, millainen ihminen on Suomen keula, vaikka kannatankin vahvaa parlamentarismia. Millaisuuteen liittyvät myös tapa olla lasten kanssa, kulutuskäyttäytyminen sekä ärsyyntymiskynnys. Rantalan kuulusteluissa tuli kiinnostavasti esille ehdokkaiden erilainen suhtautuminen provokaatioon.

    Katson useita kertoja viikossa BBC;n Newsnightia. Sitä ja Suomen vaalikeskusteluja verratessa saa muistutuksen siitä, että poliittinen kulttuurimme ei nojaa puhuttuun sanaan.