Jouni sen sanoi

Jouni Tervo ei ole aina oikeassa, mutta tämän aamun Hesarissa hän kirjoitti niin viisaita että vieläkin naamaa punottaa.

Koska kirjoitus on HS:n maksullisessa arkistossa, otan vapauden lainata sitä tässä hieman.

Tervon ajatus on suurin piirtein se, että jourujournalismi on ottanut itselleen yksinoikeuden vallanpitäjien yksityiselämään eikä laatumedia – mitä se lieneekään – uskalla tarttua edes sellaisiin yksityisiin asioihin, joilla on merkitystä vallankäytön kannalta.

Suhteessa laatumediaan poliitikot toisin sanoen saavat ”määritellä sen näkökulman, josta heidän toimiaan tulee arvioida”.

Niin totta, niin totta. Tästä minäkin olen vaahdonnut muun muassa täällä ja täällä: annetaan poliitikkojen valita puheenaiheet ja mennään määkien perässä. Ai ei saa puhua kuin presidentin valtaoikeuksista? Yes ma’am! Ai vallan huipulla on sama yksityiselämän suoja kuin muualla? Aye aye, sir!

Tervo kirjoittaa:

”Kun juoru on vähäpätöisissä yhteyksissä menettänyt maineensa, perinteiset välineet ovat omassa erinomaisuudessaan voineet unohtaa, että yksityisyydellä voi olla myös kauaskantoisia ja tärkeitä yhteiskunnallisia vaikutuksia.”

Ja:

”Kun viihdelehdet ovat omineet yksityiselämästä kertovat uutiset itselleen, tärkeä osa kommunikaatiota on alistettu joutavuuksille.
Me hienohelmaiset toimittajat vaikenemme yksityiselämän tosiasioista usein silloinkin, kun niillä on yhteiskunnallista merkitystä.”

Ja lopuksi:

”Elämme erikoisia aikoja: ne jotka yksityiselämän suojaa eniten tarvitsisivat saavat sitä vähiten ja niillä, joilla sitä kuuluisi olla vähiten, saavat sitä eniten. Sellainen on mediatasavertainen Suomi tänään.”

Laatujournalismin tekeminen poliitikkojen yksityiselämästä on vaikea rasti. Kysykää vaikka Michael Isikoffilta, joka Washington Postin ja Newsweekin toimittajana penkoi Bill Clintonin naisseikkailuja ja yritti tehdä niistä juttuja samoilla tiukoilla metodeilla kuin muistakin tutkivalle reportterille herkullisista aiheista. Siitä huolimatta Isikoff leimattiin pervoksi ja juoruilijaksi, ja hänen maineensa on palautunut vasta aikojen saatossa.

Kulissien takaisista asioista kirjoitettaessa purjehditaan aina karikkoisille vesille, koska siellä joudutaan väistämättä haastattelemaan ilmiantajia. Jutut on pakko perustaa nimettömiin lähteisiin, mikä voi olla arveluttavaa. Enkä missään tapauksessa halua puolustella puskastapanettelua (”Tarja kiukuttelee alaisilleen”), joka on journalismin alkeellisimpia muotoja. Toisaalta kannattaa muistaa, että ilman nimetöntä lähdettä – jolla vieläpä oli oma lehmä ojassa – ei Watergate-juttuja olisi koskaan syntynyt. Eikä omalla nimellä puhuminen takaa totuudellisuutta, kuten George W. Bush ja Anneli Jäätteenmäki ovat elävästi osoittaneet.

Yhdysvalloissa nimettömien lähteiden käyttö oli viime vuonna median suuria puheenaiheita Newsweekin Koraani-jutun ja Valkoisen talon keittämän Valerie Plame -sopan takia. Suomessa ei alalla ole aiheesta keskusteltu, kuten ei mistään muustakaan. Täällä on toisaalta tapana taata lähdesuoja jopa ihmissuhdejutun haastateltavalle (”’Kotiäitiys on tylsää’, kertoo Tiina, 31”), ja toisaalta, kun kyse on poliitikkojen kannalta ikävistä paljastuksista, takerrutaan mieluummin uutisen tekotapaan ja paheksutaan anonyymien lähteiden käyttämistä kuin yritetään selvittää, onko asiassa perää.

Lopputulos on poliitikkojen kannalta mahtava, sillä juuri niinhän hekin tekevät: kun tieto ei miellytä, aletaan panetella sen välittäjää.

Palaamme siis Tervon mainitsemaan ongelmaan. Vallankäyttäjät määrittelevät agendan, ja toimittajat nyökyttelevät vieressä.

(Julkaistu Apinalaatikossa 22. 1. 06) 

Kommentointi on suljettu.