Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2006

Yle + STT = YTT?

Tämäpä mielenkiintoista. STT:n toimitusjohtaja-päätoimittaja Atte Jääskeläinen siirtyy Ylen uutistoiminnasta vastaavaksi päätoimittajaksi 1. 1. 2007.

Eli ensin Yle raunioittaa STT:n talouden luopumalla sen palveluista, ja sitten ostetaan STT:n toimitusjohtaja rakentamaan Ylelle omaa uutistoimintaa.

Pakko kysyä: koska Jääskeläinen nykyisessä roolissaan tuomitsi Ylen STT-päätöksen voimakkain sanoin, tarkoittaako se sitä, että hän ensi töikseen palauttaa STT:n palvelut Ylelle?

Julkaistu Apinalaatikossa 29. 6. 06)

Journalisti, lyhennetty laitos

Ammattilehtemme Journalisti uudistui jokin aika sitten kehujen ja onnentoivotusten hyväilyssä. Vihdoinkin modernimpi ote, riemuittiin. Lopultakin päästiin niistä harmaista aukeamista, iloittiin. Ei enää pitkiä juttuja, tuuletettiin.

No ei todellakaan. Journalistista tuli höttöä – lehti keskittymiskyvyttömille.

No niin.

Ennen kuin alatte mesota että papan aivot kasvavat naavaa, todettakoon, että minä pidän lyhyestä muodosta. En kai muuta voisikaan, vedinhän useita vuosia onnellisena Nyt-liitettä ja tein Seuran toimituksen kanssa lehtiuudistuksen, jossa lyhyillä jutuilla oli tärkeä sija.

Journalisti-lehti ei kuitenkaan ole kaupallinen tuote. Sen sisällöllä pitää olla muitakin arvoja kuin näennäinen helppolukuisuus. Sen tehtävänä on keskustella mediasta, analysoida sitä, purkaa sen ilmiöitä ja olemusta, tuoda lisäarvoa lukijoille, jotka jo tietävät aiheesta, koska ovat alalla töissä.

Koska suomalaisissa tiedotusvälineissä ei vieläkään pidetä mediaa vakavasti otettavana toimialana ja koska siitä ei sen tähden kirjoiteta sen paremmin kunnollisia uutisia kuin syvällistä kritiikkiäkään, Journalistille lankeaa hirmuinen vastuu. Sen pitää tehdä kaikki tuo muun median puolesta.

Ei se kylläkään näin onnistu.

Totta kai uudistuneessa Journalistissa on hyvääkin. On hauskoja kuvitusideoita, nokkelaa kielenkäyttöä ja omia uutisia. Samaan aikaan kuitenkin…

  • mediakritiikin kuvitellaan olevan sitä, että heitellään tölväisyjä parin tuhannen merkin kolumneissa. Todellisiin analyyseihin ei tila tunnu riittävän. Analyysi vaatii tietoa, argumentteja ja näkemystä. Nämä kaikki vaativat sanoja, ja sanat vievät palstatilaa!!
  • etiikkakysymykset on poistettu agendalta ja tilalle ovat tulleet toimittajien arkipäivää kuvaavat tsippadiduidaa-jutut. Nyt siis saan lukea siitä, millaista minulla on töissä. Mahtavaa. En ylipäätään ymmärrä, miten etiikka voidaan nykyaikana enää eristää omaksi aiheekseen. Kaikki, mitä teemme, on sen läpitunkemaa, halusimme tai emme.
  • tekstin ja kuvan suhde heittää häränpyllyä. En tiedä tässä maassa toista lehteä, jossa kuville annettaisiin näin naurettavan paljon tilaa. Monet aukeamat suorastaan ammottavat tyhjyyttään. Samaan aikaan toimituksen sirkkeli typistää olemattomiin sellaiset aiheet kuin lukijapalaute (2600 merkkiä) tai Amerikan-kirjeenvaihtajien työ (2900 merkkiä). Kaverit hei: tuohon mittaan ei mahdu kunnollista juttua noin isoista asioista. Lyhentäminen on jalo taito, mutta se voi olla myös typeryyttä.
  • Journalistiinkin mitä ilmeisimmin sovelletaan nykyisin kaupallisen median uutiskriteereitä. Jos siis jokin aihe ei enää ole ”pinnalla” lehden ilmestyessä, sitä ei käsitellä. Koska lehti ilmestyy joka toinen viikko, monet puheenaiheet, kuten Lordi-kohu, jäävät ammattilehdessämme hunningolle. Journalisti ei ole uutislehti, se on keskustelulehti, ei sen tarvitse hylätä kiinnostavaa aihetta vain siksi, että Hesari ehti ensin.
  • Journalistin tekijöitä ilmeisesti kiusaa sama ampiainen, joka pisti Parnasson päätoimittajaa kolme vuotta sitten. Lehdessä on ruvettu ajattelemaan, että tämä on kaupallinen tuote, että sen on tavoitettava joitakin toistaiseksi laiminlyötyjä kohderyhmäsegmenttejä, että viivan päälle voidaan näin saada jotakin havaittavaa, että pinnallistamalla ja köykäistämällä tarjontaa houkutellaan mukaan uusia lukijoita. Mutta ei se niin mene. Journalisti on asiantuntijalehti, se ei voi palvella pelkästään keskivertoa, sillä on myös keskustelu- ja sivistysfunktio!

Ehkä tämä on vain vieterin liikettä, kuten Parnassossakin. Ehkä Journalistissakin on vain ponkaistu äärimmäisyydestä toiseen. Ehkä ideaali löytyy jostain väliltä, perinpohjaisen analyysin ja kesätoimittajajutun kaltaisen bulkkihömpän välimaastosta.

Toivottavasti toimituksella on siihen lihaksia, sillä niin kauan kuin esimerkiksi Hesari ei perusta oikeaa mediatoimittajan vakanssia, Journalisti on ainoa valo pimeydessä.

(Julkaistu Apinalaatikossa 21. 6. 06)

Ei vaineskaan

”Talentum vetäytyy Focus-lehden perustamisesta”, kertoo tiedote.

Niin-pä.

(Update 19.45: Lisätietoa täällä.)

(Julkaistu Apinalaatikossa 21. 6. 06)

Urbaani legenda

Filmihullun toimitussihteeri Lauri Timonen kirjoitti Hesarin mielipidesivulla (€) etevästi kotimaisen elokuvan tilasta.

”– Suomalaisella elokuva-alalla vallitsee pitkälti itse luotu illuusio sellaisesta korkeasta tasosta ja hyvinvoinnista, jolle ei ole mitään todellista pohjaa”, Timonen tykitti.

Timosen mielestä kotimaisten elokuvien taso on todellisuudessa ”keskimäärin sitä luokkaa, että niiden vertaaminen tamponimainoksiin on lähinnä loukkaus tamponimainoksia kohtaan”.

Timonen penää päättäjiltä lisää satsauksia, mutta ei tuotantomäärärahoina vaan tukena Suomen elokuva-arkistolle ja elokuvakerhoille, jotta elokuvakulttuurista voitaisiin nauttia myös Kehä III:n ulkopuolella, sillä:

”Virikkeiden ja elämysten kautta Suomeen syntyy uusia elokuvantekijäpolvia, joiden sivistystaso ja osaaminen perustuvat muuhunkin kuin dvd:ltä analysoituihin Forrest Gumpeihin.”

Arvatkaa, voisinko olla enemmän samaa mieltä.

En ala näin kauniina kesäsunnuntaina vaahdota tästä enempää, koska olen jo kerran kantanut roihuavan korteni kekoon, mutta sanottakoon tiivistyksen vuoksi, että Suomessahan on viime vuodet lähinnä opeteltu tekemään keskinkertaisia viihde-elokuvia, ja nyt kun yleisö on saatu niitä katsomaan (no surprise there), alalla ollaan että jihuu.

Tosiasiassa tilanne on säälittävä. Omintakeista työtä tekeviä lahjakkuuksia ei ole kuin yksi, se kaveri joka jälleen röökasi Cannesissa punaisella matolla. Tietysti meillä on Ijäs, Vuoksenmaa, Mantila ja Louhimies, mutta en jaksa vielä tällä syömisellä uskoa, että kukaan heistä lopulta jäisi elokuvan historiaan — edes kotimaisen elokuvan. Oma näkemys ei ole kyllin vahva.

Mutta hei — kotimaisella elokuvallahan menee HYVIN! Lukekaa vaikka Pressosta:

”Kesäkuu on jo pitkällä, ja kotimaisen elokuvan markkinaosuus huitelee vieläkin melkein 40 prosentissa. Se tarkoittaa, että useampi kuin joka kolmas elokuvissa kävijä on ostanut lipun kotimaiseen elokuvaan. Syksyllä tulee ensi-iltaan vielä kahdeksan kotimaista elokuvaa, joten tästä vuodesta on tulossa yksi kotimaisen elokuvan huippuvuosista aikoihin.”

Mahtavaa. Markkinaosuudellahan se taiteen laatu parhaiten mitataankin. Samalla laskukaavalla saadaan lopputulokseksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkki melkein mille tahansa kansalliselle elokuvalle, sellaisillekin jotka ovat tunnetusti surkeassa laadullisessa jamassa (Yhdysvallat, Ranska), sillä kyllähän ihmiset omankielisiään leffoja tykkäävät katsoa.

Samassa Presson jutussa Elokuvasäätiön uusi toimitusjohtaja Irina Krohn laulaa samaa virttä kuin edeltäjänsäkin: lisää rahaa, lisää rahaa, lisää rahaa.

”Paras tapa kehittää laatua on, että tekijät tekevät enemmän töitä. Tanskalaisen elokuvan buumissa oli kysymys volyymistä. Ruotsalaisen elokuvan buumissa oli kysymys volyymistä. Kuka haluaa mennä lonkkaleikkaukseen kirurgille, joka leikkaa kerran kolmessa vuodessa. Ei kukaan. Ammattia pitää saada ja voida harjoittaa.”

Niin no. Riippuu siitä, mitä halutaan. Jos halutaan kertakäyttöviihdettä multiplekseihin ja maailmalla samoihin jonoihin kuin kaikki muutkin wannabe-elokuvamaat, mikäs siinä, pannaan liukuhihna laulamaan. En epäile hetkeäkään, etteikö Suomesta löytyisi tietotaitoa ja kompromissihalukkuutta Hollywood-tyyppisiin pintaproduktioihin, joiden kaupallinen ikä on korkeintaan muutama viikko.

Toisaalta — jos elokuva on jotakin vähän enemmän, jotakin joka pysyy, jotakin tekijöitään suurempaa, silloin Krohnin puheet ovat sille nappi otsaan. Mutta markkinaosuus rokkaa.

(Julkaistu Apinalaatikossa 18. 6. 06)

Kansa on puhunut (taas): Ähläm Sähläm pois televisiosta!

Adressit.com iskee jälleen kansanvallan ja sananvapauden puolesta! Nyt vaaditaan Ähläm Sähläm -ohjelmaa pois televisiosta. Niin sitä pitää – mukava tietää, että jotkut valvovat Suomen henkistä ilmatilaa, kun me muut uinumme Ruususen unta onnellisen tietämättöminä rajoillamme tungeksivista hunsvottilaumoista!

Siteeraan ihaillen:

”Alkava viihdeohjelma ’Ähläm Sähläm’ loukkaa törkeästi suomalaisuutta, perinteisiä arvojamme, sekä kaikkien vapaiden länsimaisten demokratioiden perustuslakeihin kirjattuja inhimillisiä perusoikeuksia vapaasta ajattelusta ja mielipiteenvaihdosta.”

Ja sitä paitsi:

”Ohjelma pyrkii opettamaan suomalaisille, että jokin yksittäinen ideologia on kaiken kritiikin yläpuolella, ja jo perusideallaan halveksii perinteiseen suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvia tapoja ja traditioita.”

Semminkin kun:

”Mikäli YLE:n aikomus valtion rahoittamana mediana on tuottaa tämänkaltaisia ohjelmia, tulee YLE:n myös, kiinteästi demokraattisiin arvoihimme kuuluvana perusvaatimuksena, tukea vapaata ja objektiivista tiedonvälitystä, sekä mielipiteenmuodostusta tarjoamalla myös toisenlaisia näkökulmia yhteiskunnallisiin ideologioihin.”

Joten:

”Näin ollen vaadimme ’Ähläm Sähläm’ -ohjelman lopettamista yksipuolisena mielipiteenmuokkaajana.”

Eikö todellakaan median kyynisyydellä, rahanhimolla ja tökeryydellä ole mitään rajaa? Taas käytetään sananvapautta törkeästi väärin edistämään kommarieliitin arvoja, kuten suomalaisuuden selkäydintä jäytävää monikulttuurisuutta ja kansallisen identiteettimme paksusuolta mädättävää suvaitsevaisuutta. 700 on jo allekirjoittanut, allekirjoita sinäkin, ja jos ei nimmarit auta, pannaan jumankauta ohjelmapäivystys tukkoon, serverit nurin ja mutiaisten kanssa kopuloivien rappiozurnalistien rivitalopihat saartoon!!

Adressi on aloitettu 30. 5., neljä päivää ennen ohjelman alkamista, mutta hitto – aito suomalainen kyllä tunnistaa isänmaahan kohdistuvan loukkauksen ennen kuin se on esitettykään!

Muita hyviä:

Adressi Suomen jalkaväkimiinojen säilyttämiseksi (4430 allekirjoitusta)
Lordi maskien kanssa Linnan juhliin (445 allekirjoitusta)
Pokémonin 1. tuotantokausi uusintana (143 allekirjoitusta)
Ei pöysää meiän luokalle!!!! (22 allekirjoitusta)

(Julkaistu Apinalaatikossa 10. 6. 06)

Virkeä yli nelikymppinen etsii ikäistään lehteä

En ole koskaan ymmärtänyt markkinamiesten kohderyhmäpakkomiellettä, joka on viime vuosina levinnyt mediabisneksessä kuin tappajavirus.

Seurattuani uutisia tulevista lehtilanseerauksista ymmärrän sitä vielä vähemmän.

Ensin tuli oman työnantajani Yhtyneiden Kuvalehtien kustantama Viva. Sitten Sanoma Magazines ilmoitti tuovansa markkinoille Saran. Ja nyt uutiset kertovat, että Allers lanseeraa Ruotsissa Lauran.

Mikäkö näitä lehtiä yhdistää?

Se, että ne on suunnattu ”yli 40-vuotiaille”.

Mikäs siinä. Ainoa vain, että tässä ei nyt tarkoiteta täsmälleen sitä, mitä sanotaan. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, nämä ovat niin sanotun varttuneemman väen lehtiä. Todellinen kohderyhmä lienee lähempänä kuuttakymppiä. Sitä jengiä, jonka yhteydessä käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”virkeät aikuiset”, ”elämä edessä” ja ”lisää virtaa” (ks. kuva yllä).

Sori vaan, mutta se on vähän sama kuin tehtäisiin lehti 25-vuotiaille ja puhuttaisiin ”yli 12-vuotiaista”.

Jos halutaan tavoitella nelikymppisiä, tehdään lehti nelikymppisille; jos halutaan tavoitella kuusikymppisiä, tehdään lehti kuusikymppisille. Niissä lehdissä on eri asioita.

En tiedä, mistä on tullut ajatus, että näillä porukoilla olisi niin paljon yhteistä, että heidät voi sisällyttää samaan kohderyhmään ”40-60-vuotiaat”, mutta kehottaisin herra ja rouva mediapomoja heti heräämään. Elätte harhassa.

Ehkä tämä on vain markkinaspeakia. Halutaan viestiä mainostajille, että ollaan nuorekkaita, vaikka tavoitellaankin vähän iäkkäämpiä lukijoita. Jätetään vaihtoehdot auki.

Sopiihan sitä jättää. Mutta varsinaista lehdentekemistä tuollainen haulikolla seinään -kohderyhmäajattelu vain vaikeuttaa. Kuinka moni lehti tässä maassa ei ole yli 40-vuotiaille? Miten esimerkiksi Saran kohderyhmä eroaa Kodin Kuvalehden, Annan tai Kotilieden kohderyhmästä? Tai Me Naisten? Ei kai sekään pelkästään alle nelikymppisten naisten lehti ole?

Ja ei, toisin kuin mediataloissa halutaan ajatella, ilmestymistiheys ei ole riittävä distinktio. Samasta kaukalosta ne kaikki syövät, niin viikko- kuin kuukausilehdetkin.

Lehdenteossa on sellainen vanha sääntö, että pitää päättää, mitä ollaan. Muuten ollaan vähän sitä ja vähän tätä ja lopulta ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin.

Tai ehkä sillä ei enää ole väliä. Ehkä sekin on osa sitä prändiratekiaa.

(Julkaistu Apinalaatikossa 8. 6. 06)

Lordi-kohu: FAQ

Tiivistelmä jälkipolville, olkaa hyvät. Mediatyöläisen näkökulmasta, mutta vaihteeksi hieman vähemmän tunteellisesti.

Pahoitteluni pituudesta.

Mistä tässä on kysymys?

7 päivää -lehti julkaisi 24. 5. kannessaan ja sisäsivuilla valokuvia Mr. Lordina esiintyvästä Tomi Putaansuusta. Tämä synnytti protestiaallon, jossa muun muassa kerättiin yli 200 000 nimen adressi lehteä vastaan, painostettiin mainostajia sekä rohkaistiin ihmisiä kääntämään lehti väärinpäin kaupassa ja kuormittamaan puheluilla ja sähköpostilla Aller Julkaisujen asiakaspalvelua. Päätoimittaja Eeva-Helena Jokitaipale pyysi kuvien julkaisua anteeksi kolme päivää myöhemmin. Lehtitietojen mukaan jotkut mainostajat, kuten Olvi ja Travellink, ovat keskeyttäneet ilmoittelun lehdessä. Allerin 29. 5. antaman tiedotteen mukaan yhtiö tutkii mahdollisuuksia ryhtyä oikeustoimiin ”yritystoimintaa häirinneitä tahoja” vastaan.

Tekikö Seiska oikein/väärin julkaistessaan kuvat?

Seiskan tehtävänmäärittelyn näkökulmasta julkaisu oli epäilemättä loogista. Juorulehden tehtävänä on röyhkeästi paljastaa julkisuuden henkilöistä asioita, joista lukijat oletettavasti ovat kiinnostuneita. Tähän perustuu lehden kaupallinen ansaintalogiikka.

Juridisesta näkökulmasta Seiska ei tehnyt mitään rikollista. Putaansuu ei ollut kieltänyt kuvien julkaisemista, ja on kyseenalaista, olisiko hän sitä voinut tehdäkään, sillä toisin kuin esimerkiksi Saksassa, Suomessa julkisuuden henkilöillä on vähän vaikutusmahdollisuuksia siihen, minkälaista kuva-aineistoa heistä julkaistaan. Kuvissa ei liioin ollut mitään kunnianloukkauksellista. Toisaalta voi Alleria lainaten kysyä, voitaisiinko kuvien julkaisemista pitää yhtyeen ja sen levy-yhtiön liiketoiminnan häiritsemisenä. Oikeustoimet kuitenkin edellyttäisivät, että kuvien julkaiseminen olisi etukäteen kielletty.

Eettisestä näkökulmasta asia on mutkikkaampi. Putaansuu oli Lordin euroviisuvoiton jälkeen esittänyt toivomuksen, ettei yhtyeen jäsenistä julkaistaisi ”siviilikuvia”, koska hirviömaskit ovat olennainen osa Lordin musiikillista identiteettiä. Keskustelussa onkin kysytty, eivätkö tiedotusvälineet voisi kunnioittaa tällaisia toiveita, varsinkin jos kysymyksessä on koko kansalle arvokas asia.

Periaatteessa kyllä. Kiistellyllä kansikuvalla oli vähäinen tiedonvälityksellinen merkitys, semminkin kun kuva oli seitsemän vuotta vanha. Toisaalta media on aiheellisesti muistuttanut, ettei sillä ole velvollisuutta täyttää viihdeteollisuuden tuotestrategioihin liittyviä toivomuksia. Vastaava tapaus oli rocktähti Princen vuonna 1993 esittämä vaatimus, että tiedotusvälineiden olisi käytettävä hänen nimensä sijasta symbolia O(+> (”Artisti, Joka Aiemmin Tunnettiin Princenä”). Oikeustoimet eivät johtaneet mihinkään, pyyntöä pilkattiin yleisesti myös Suomessa, ja vuonna 2000 Prince alkoi jälleen käyttää vanhaa nimeään.

Putaansuun tapauksessa merkittävä joukko suomalaisia oli kuitenkin artistin takana, ja paheksutun kuvan julkaisu loukkasi heitä kenties vielä enemmän kuin kuvattua. Vaakakupeissa olivat siis tiedonvälityksellinen tarve ja siitä koituva mielipaha. Tässä tapauksessa tarve oli vähäinen ja mielipaha suuri.

Voisiko Julkisen sanan neuvosto ottaa kantaa asiaan?

Teoriassa kyllä, mutta lopputulos ei välttämättä olisi kansanliikkeen toiveiden mukainen.

Vaikka kuvien julkaisemisesta voisi neuvostoon kannella vain Putansuu itse ja vaikka hän ei mitä ilmeisimmin niin aio tehdä, JSN voisi perussopimuksensa mukaan ottaa asian oma-aloitteisesti käsittelyyn ja kenties antaa siitä periaatelausuman. Silloin olisi tutkittava, onko Seiska loukannut kuvat julkaistessaan hyvää lehtimiestapaa, jonka määrittelee median oma itsesääntelydokumentti, Journalistin ohjeet. Lähinnä kysymykseen tulisi ohjeiden kohta 30: ”Julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa.” Toisin sanoen se, että kuvat oli seitsemän vuotta aiemmin julkaistu toisessa lehdessä, ei välttämättä antanut oikeutta julkaista niitä uudelleen toisenlaisissa olosuhteissa. Kyseenalaista kuitenkin on, kuuluvatko rocktähden kasvot todella yksityiselämän suojan piiriin.

JSN joutuisi ottamaan asiaan kantaa myös median näkökulmasta. Journalistin ohjeiden kohdassa 3 sanotaan: ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.” Ironista kyllä, Seiskan päätoimittajan taipuminen joukkoliikkeen painostuksesta saattaisi lopulta olla ainoa asia, josta Julkisen sanan neuvosto kenties huomauttaisi.

Voiko sananvapautta käyttää väärin?

Sananvapauden käyttöä tiedotusvälineissä säädellään Suomessa niin sanotulla sananvapauslailla sekä rikoslain pykälillä 8-11. Ennakkosensuuria ei ole. Sananvapaus on siis rajoittamaton, kunnes sen käyttäjä rikkoo lakia. Rikosnimikkeitä ovat yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen sekä eri asteiset kunnianloukkaukset. Kansanomaisesti voi siis sanoa, että lakia rikkova käyttää sananvapauttaan ”väärin”.

Sananvapauden väärinkäyttöä sitä vastoin ei ole laadultaan huonon jutun julkaiseminen tai sellaisen mielipiteen esittäminen, josta 200 000 muuta on eri mieltä. Sananvapaudella ei ole mitään tekemistä makuasioiden tai edes yleisten moraalikäsitysten kanssa. Sananvapautta säätelevät lait on kyetty erilaisissa uudistuksissa kiitettävästi puhdistamaan tällaisesta painolastista.

Niinpä väitteeseen, että Seiska käytti sananvapauttaan väärin, voi vastata, etteivät lehteä haistattelemalla ja asiakaspalvelua kuormittamalla ihmiset käyttäneet omaa sananvapauttaan yhtään ”paremmin”. Molempia argumentteja voi pitää keskustelun kannalta yhtä köyhinä.

Miksi media teki tästä sananvapauskysymyksen?

Yleisesti on otaksuttu, että toimittajat mielellään pakenevat juhlavien periaatteiden taakse huomattuaan olleensa väärässä. Tämä on osittain totta, mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Sananvapauteen liittyviä asioita pohditaan vastuunsa tuntevissa toimituksissa joka päivä. Jokaiseen julkaisemispäätökseen liittyy kysymyksiä, jotka jollakin tavalla sivuavat sananvapautta. Sananvapaus on yhtä vahvasti läsnä toimittajan työssä kuin vaikkapa tieliikennelaki taksikuskien arkipäivässä. Ja kun asia on läheinen ja tärkeä, se nostetaan helposti esiin myös yhteyksissä, joissa se ulkopuolisen näkökulmasta on epäolennainen. Taksikuskin kanssa on vaikea keskustella ajotavasta ilman, että mukaan vedetään liikennesäännöt; samalla tavalla toimittajat helposti tarkastelevat pienimpiäkin pulmia sananvapauden kautta. He eivät pakene tämän käsitteen taakse vaan aidosti pitävät sitä kaiken ytimenä.

Lordi-kohusta käydyissä nettikeskusteluissa on toisteltu, että toimittajilla on asiassa ”oma lehmä ojassa”. Tämä ei voisi olla enemmän totta. Monet toimittajat ovat työssään itse törmänneet yrityksiin rajoittaa sananvapautta. Tutkivia journalisteja painostetaan jatkuvasti. Ulkomailla työskenteleviä uhkaillaan pidätyksillä ja mustilla listoilla. Sananvapaus on useimmille toimittajille henkilökohtainen asia, ja sen puuttumisen seuraukset monille liiankin tuttuja.

Voi myös kysyä, miksi asiasta ei olisi pitänyt tehdä sananvapauskysymystä. Suomalaisia tiedotusvälineitä painostettiin itsesensuuriin. Sen, että kysymyksessä oli ”vain” rocktähden kuva ja että julkaisija oli ”vain” juorulehti, ei pitäisi muuttaa asiaa mitenkään. Kuka nimittäin siinä tapauksessa määrittelee, mikä asia kuuluu sananvapauskeskustelun piiriin ja mikä ei? Onko Da Vinci -koodi -elokuvan kieltäminen eräissä Intian osavaltioissa sananvapauskysymys? Lordi-keskustelun logiikkaa käyttämällä voi sanoa, että sananvapauteen vetoaminen on tässä tapauksessa liian järeää, kysymyshän on vain Hollywood-tuotteesta. Samaa logiikkaa jatkamalla voi väittää, että koska elokuva loukkaa intialaisia kristittyjä, sen kieltäminen on perusteltua.

Kääntäen: jos intialaisissa sensuuritoimenpiteissä on kysymys sananvapauden vaarantumisesta, miksi ei suomalaisessa itsesensuurissa?

Miksi media on niin ylimielinen eikä koskaan myönnä olleensa väärässä?

Ylimielisyydellä peitetään älyn puutteita ja hengen epävarmuutta. Toimittajilla on taipumus arroganssiin siinä missä kenellä tahansa muullakin. On kuitenkin liioittelua väittää, ettei media tunnustaisi erehdyksiään. Jo laki velvoittaa sen korjaamaan virheensä ja julkaisemaan vastineen, jos jotakuta on loukattu. Median itsesääntely toimii Suomessa erinomaisesti Julkisen sanan neuvoston kautta, ja kansalaiset käyttävät tätä mekanismia aktiivisesti. Päätoimittajat ovat myös entistä herkempiä pahoittelemaan julkaisupäätöksiään – joskus liiankin herkkiä.

Miksi laadukkaina pidetyt tiedotusvälineetkin puolustavat juorulehteä?

Juuri siksi, että sananvapaus on ehdoton ja jakamaton. Se kuuluu kaikille, myös niille, jotka joidenkin mielestä käyttävät sitä ”väärin”. Sananvapaus on monasti kivulias asia juuri siksi, että se sallii myös tökeryydet, mutta länsimaisissa demokratioissa ajatellaan silti, että sallivuus on yhteiskunnan kannalta parempi kuin monimutkaiset ja väärinkäytöksille alttiit sensuurijärjestelmät. Tästä syystä sananvapautta puolustava saattaa päätyä puolustamaan juorulehteä tai äärioikeistolaista järjestöä, vaikka ei oman moraalinsa näkökulmasta hyväksyisi kummankaan toimintaa.

Mitä johtopäätöksiä toimituksissa on vedetty Lordi-jupakasta?

Luultavasti ei ainakaan niitä, joita kuluttajat olisivat toivoneet. Toimitukset ovat käytännönläheisiä yhteisöjä, jotka peilaavat asioita suhteessa omaan toimintaansa. Lordi-kohun pääasiallinen opetus medialle ei todennäköisesti ole se, että lukijoita olisi kuunneltava paremmin, vaan se, että internetin ansiosta häiriköiminen on entistä helpompaa. Aiemmin avointen keskustelufoorumeiden ennakkomoderointia harkitaan varmasti. Putaansuun kuvia ei julkaista, mutta ei siksi, että selkkaus olisi saanut median punnitsemaan moraaliaan uudella tavalla, vaan siksi, että julkaiseminen olisi seurausten takia liian kivuliasta. Kivun kautta ehdollistuminen taas ei edistä median ja sen käyttäjien keskinäistä ymmärrystä vaan pikemminkin etäännyttää osapuolia toisistaan.

Millä tavoin mediaa voi painostaa käyttäytymään paremmin?

Ei mitenkään, ks. edellinen vastaus. Ainoat keinot ovat rauhallinen keskustelu ja tilauksen peruuttaminen ja/tai henkilökohtainen irtonumeroboikotti. Muiden yllyttäminen samaan saattaa johtaa yksittäiseen anteeksipyyntöön, mutta jos boikotilla tavoitellaan pysyvämpiä vaikutuksia, joukkovoima on median kanssa toimittaessa tähän tarkoitukseen huono väline. Palvelunestohyökkäykset ja häirikköpuhelut ovat hölmöilyä, joka antaa aseet median käsiin.

Entä mainostajien painostaminen?

Tämän vaikutusta ei kannata yliarvioida. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, aikakauslehdet eivät Suomessa ole mainosrahoitteinen media. Mediamyynnin osuus kokonaisliikevaihdosta ei ole niin merkittävä, että joukkoliike pystyisi mainostajiin vetoamalla saamaan aikaan pysyviä linjanmuutoksia. Lisäksi kannattaa muistaa, että mainostaja saattaa julkisuudessa ilmoittaa lopettavansa ilmoittelun ja tosiasiassa jatkaa sitä heti seuraavalla vuosisopimuskaudella ilman, että asiasta kerrotaan kuluttajalle mitään. Esimerkiksi Seiskan tapauksessa on vaikea juuri tästä syystä ottaa kantaa siihen, kuinka merkittäviä olivat Olvin ja Travellinkin päätökset keskeyttää ilmoittelu.

Suurempi vaikutus päätoimittajan anteeksipyyntöön on luultavasti ollut sillä, että Seiskan kustantaja Aller on tanskalainen yhtiö, joka on viime talven Muhammad-pilakuvaselkkauksen jälkeen erityisen herkkä voimakkaille julkisille mielenilmauksille ja on varmasti antanut sanansa painaa myös Suomessa.

Eikö ole liioittelua verrata Lordi-kohua pilakuvajupakkaan?

Kiusallista kyllä, tapauksissa oli paljon samoja piirteitä. Molemmissa oli kyse tietylle ihmisryhmälle tärkeän henkilön kasvojen paljastamisesta yhteisön tahdon vastaisesti. Molemmissa julkaisua seurasi suuttumus, jota ulkopuolisen oli vaikea ymmärtää. Molemmissa julkaisua perusteltiin sananvapaudella, itsesensuurivaatimuksia moraalilla ja hyvällä maulla. Ainoa ero liittyy näkökulmaan: pakistanilainen muslimi todennäköisesti ymmärtäisi Lordi-kohua yhtä huonosti kuin suomalainen kristitty ymmärsi pakistanilaisen mielipahaa.

Miten media ja sen käyttäjät pääsisivät avoimeen vuoropuheluun?

”Avoin vuoropuhelu” tarkoittaa kasvokkain tapahtuvaa mielipiteiden vaihtoa. Se sulkee määritelmällisesti pois kasvottoman, internetin ja sähköpostin kautta tapahtuvan kommunikaation. Anonymiteetillä ei ole mitään tekemistä avoimuuden kanssa. Niin kauan kuin kuluttajaboikotteja kannattavat pysyttelevät nimettömyyden suojassa, vuoropuhelua ei synny. Vuoropuhelua ei myöskään ole haistattelu, eikä sellaisesta pidä odottaa muuta reaktiota kuin halveksiva hiljaisuus, oli kyse sitten kadulla tuntemattomille ohikulkijoille raivoavasta juoposta tai sadattelusta juorulehden keskustelufoorumilla.

Jotta dialogi käynnistyisi, osapuolten olisi jollakin fyysisellä tavalla päästävä yhteiseen neuvottelupöytään. Kuluttajilla pitäisi silloin olla edustaja, joka kantaa asioista oman vastuunsa. Jos boikotteihin yllyttävät väkijoukot pysyvät nimettöminä, media voi yhä uudelleen, ja osin aiheestakin, julistaa omaa moraalista ylemmyyttään, sillä toimittajat panevat itsensä joka päivä alttiiksi omalla nimellään, kun taas boikotoijilla ei näytä olevan siviilirohkeutta edes yhteen mielenosoitukseen.

Omalla nimellään kirjoittavan toimittajan näkökulmasta kaikki nettikeskustelijoiden yritykset perustella anonymiteettiä ovat pelkkiä tekosyitä ja todellinen syy on yksinkertaisesti se, että nimettömänä on helpompi lasketella karkeuksia. Oli tämä totta tai ei, nimettömänä pysytteleminen heikentää mediaa arvostelevien kuluttajien uskottavuutta ja todellista vaikutusvaltaa. Jokainen nimimerkin suojista rykäisty herja vahvistaa toimittajien uskoa, että anonymiteetti on suurin yksittäinen internetiä tyhmentävä tekijä.

Disclaimer: Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja ja Julkisen sanan neuvoston varapuheenjohtaja, joka on aiemmin kokeillut sananvapauden rajoja ulkomailla Helsingin Sanomien reportterina sekä kotimaassa Nyt-liitteen esimiehenä ja Seuran päätoimittajana.

<>(Julkaistu Apinalaatikossa 5. 6. 06) >