Lordi-kohu: FAQ

Tiivistelmä jälkipolville, olkaa hyvät. Mediatyöläisen näkökulmasta, mutta vaihteeksi hieman vähemmän tunteellisesti.

Pahoitteluni pituudesta.

Mistä tässä on kysymys?

7 päivää -lehti julkaisi 24. 5. kannessaan ja sisäsivuilla valokuvia Mr. Lordina esiintyvästä Tomi Putaansuusta. Tämä synnytti protestiaallon, jossa muun muassa kerättiin yli 200 000 nimen adressi lehteä vastaan, painostettiin mainostajia sekä rohkaistiin ihmisiä kääntämään lehti väärinpäin kaupassa ja kuormittamaan puheluilla ja sähköpostilla Aller Julkaisujen asiakaspalvelua. Päätoimittaja Eeva-Helena Jokitaipale pyysi kuvien julkaisua anteeksi kolme päivää myöhemmin. Lehtitietojen mukaan jotkut mainostajat, kuten Olvi ja Travellink, ovat keskeyttäneet ilmoittelun lehdessä. Allerin 29. 5. antaman tiedotteen mukaan yhtiö tutkii mahdollisuuksia ryhtyä oikeustoimiin ”yritystoimintaa häirinneitä tahoja” vastaan.

Tekikö Seiska oikein/väärin julkaistessaan kuvat?

Seiskan tehtävänmäärittelyn näkökulmasta julkaisu oli epäilemättä loogista. Juorulehden tehtävänä on röyhkeästi paljastaa julkisuuden henkilöistä asioita, joista lukijat oletettavasti ovat kiinnostuneita. Tähän perustuu lehden kaupallinen ansaintalogiikka.

Juridisesta näkökulmasta Seiska ei tehnyt mitään rikollista. Putaansuu ei ollut kieltänyt kuvien julkaisemista, ja on kyseenalaista, olisiko hän sitä voinut tehdäkään, sillä toisin kuin esimerkiksi Saksassa, Suomessa julkisuuden henkilöillä on vähän vaikutusmahdollisuuksia siihen, minkälaista kuva-aineistoa heistä julkaistaan. Kuvissa ei liioin ollut mitään kunnianloukkauksellista. Toisaalta voi Alleria lainaten kysyä, voitaisiinko kuvien julkaisemista pitää yhtyeen ja sen levy-yhtiön liiketoiminnan häiritsemisenä. Oikeustoimet kuitenkin edellyttäisivät, että kuvien julkaiseminen olisi etukäteen kielletty.

Eettisestä näkökulmasta asia on mutkikkaampi. Putaansuu oli Lordin euroviisuvoiton jälkeen esittänyt toivomuksen, ettei yhtyeen jäsenistä julkaistaisi ”siviilikuvia”, koska hirviömaskit ovat olennainen osa Lordin musiikillista identiteettiä. Keskustelussa onkin kysytty, eivätkö tiedotusvälineet voisi kunnioittaa tällaisia toiveita, varsinkin jos kysymyksessä on koko kansalle arvokas asia.

Periaatteessa kyllä. Kiistellyllä kansikuvalla oli vähäinen tiedonvälityksellinen merkitys, semminkin kun kuva oli seitsemän vuotta vanha. Toisaalta media on aiheellisesti muistuttanut, ettei sillä ole velvollisuutta täyttää viihdeteollisuuden tuotestrategioihin liittyviä toivomuksia. Vastaava tapaus oli rocktähti Princen vuonna 1993 esittämä vaatimus, että tiedotusvälineiden olisi käytettävä hänen nimensä sijasta symbolia O(+> (”Artisti, Joka Aiemmin Tunnettiin Princenä”). Oikeustoimet eivät johtaneet mihinkään, pyyntöä pilkattiin yleisesti myös Suomessa, ja vuonna 2000 Prince alkoi jälleen käyttää vanhaa nimeään.

Putaansuun tapauksessa merkittävä joukko suomalaisia oli kuitenkin artistin takana, ja paheksutun kuvan julkaisu loukkasi heitä kenties vielä enemmän kuin kuvattua. Vaakakupeissa olivat siis tiedonvälityksellinen tarve ja siitä koituva mielipaha. Tässä tapauksessa tarve oli vähäinen ja mielipaha suuri.

Voisiko Julkisen sanan neuvosto ottaa kantaa asiaan?

Teoriassa kyllä, mutta lopputulos ei välttämättä olisi kansanliikkeen toiveiden mukainen.

Vaikka kuvien julkaisemisesta voisi neuvostoon kannella vain Putansuu itse ja vaikka hän ei mitä ilmeisimmin niin aio tehdä, JSN voisi perussopimuksensa mukaan ottaa asian oma-aloitteisesti käsittelyyn ja kenties antaa siitä periaatelausuman. Silloin olisi tutkittava, onko Seiska loukannut kuvat julkaistessaan hyvää lehtimiestapaa, jonka määrittelee median oma itsesääntelydokumentti, Journalistin ohjeet. Lähinnä kysymykseen tulisi ohjeiden kohta 30: ”Julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa.” Toisin sanoen se, että kuvat oli seitsemän vuotta aiemmin julkaistu toisessa lehdessä, ei välttämättä antanut oikeutta julkaista niitä uudelleen toisenlaisissa olosuhteissa. Kyseenalaista kuitenkin on, kuuluvatko rocktähden kasvot todella yksityiselämän suojan piiriin.

JSN joutuisi ottamaan asiaan kantaa myös median näkökulmasta. Journalistin ohjeiden kohdassa 3 sanotaan: ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.” Ironista kyllä, Seiskan päätoimittajan taipuminen joukkoliikkeen painostuksesta saattaisi lopulta olla ainoa asia, josta Julkisen sanan neuvosto kenties huomauttaisi.

Voiko sananvapautta käyttää väärin?

Sananvapauden käyttöä tiedotusvälineissä säädellään Suomessa niin sanotulla sananvapauslailla sekä rikoslain pykälillä 8-11. Ennakkosensuuria ei ole. Sananvapaus on siis rajoittamaton, kunnes sen käyttäjä rikkoo lakia. Rikosnimikkeitä ovat yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen sekä eri asteiset kunnianloukkaukset. Kansanomaisesti voi siis sanoa, että lakia rikkova käyttää sananvapauttaan ”väärin”.

Sananvapauden väärinkäyttöä sitä vastoin ei ole laadultaan huonon jutun julkaiseminen tai sellaisen mielipiteen esittäminen, josta 200 000 muuta on eri mieltä. Sananvapaudella ei ole mitään tekemistä makuasioiden tai edes yleisten moraalikäsitysten kanssa. Sananvapautta säätelevät lait on kyetty erilaisissa uudistuksissa kiitettävästi puhdistamaan tällaisesta painolastista.

Niinpä väitteeseen, että Seiska käytti sananvapauttaan väärin, voi vastata, etteivät lehteä haistattelemalla ja asiakaspalvelua kuormittamalla ihmiset käyttäneet omaa sananvapauttaan yhtään ”paremmin”. Molempia argumentteja voi pitää keskustelun kannalta yhtä köyhinä.

Miksi media teki tästä sananvapauskysymyksen?

Yleisesti on otaksuttu, että toimittajat mielellään pakenevat juhlavien periaatteiden taakse huomattuaan olleensa väärässä. Tämä on osittain totta, mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Sananvapauteen liittyviä asioita pohditaan vastuunsa tuntevissa toimituksissa joka päivä. Jokaiseen julkaisemispäätökseen liittyy kysymyksiä, jotka jollakin tavalla sivuavat sananvapautta. Sananvapaus on yhtä vahvasti läsnä toimittajan työssä kuin vaikkapa tieliikennelaki taksikuskien arkipäivässä. Ja kun asia on läheinen ja tärkeä, se nostetaan helposti esiin myös yhteyksissä, joissa se ulkopuolisen näkökulmasta on epäolennainen. Taksikuskin kanssa on vaikea keskustella ajotavasta ilman, että mukaan vedetään liikennesäännöt; samalla tavalla toimittajat helposti tarkastelevat pienimpiäkin pulmia sananvapauden kautta. He eivät pakene tämän käsitteen taakse vaan aidosti pitävät sitä kaiken ytimenä.

Lordi-kohusta käydyissä nettikeskusteluissa on toisteltu, että toimittajilla on asiassa ”oma lehmä ojassa”. Tämä ei voisi olla enemmän totta. Monet toimittajat ovat työssään itse törmänneet yrityksiin rajoittaa sananvapautta. Tutkivia journalisteja painostetaan jatkuvasti. Ulkomailla työskenteleviä uhkaillaan pidätyksillä ja mustilla listoilla. Sananvapaus on useimmille toimittajille henkilökohtainen asia, ja sen puuttumisen seuraukset monille liiankin tuttuja.

Voi myös kysyä, miksi asiasta ei olisi pitänyt tehdä sananvapauskysymystä. Suomalaisia tiedotusvälineitä painostettiin itsesensuuriin. Sen, että kysymyksessä oli ”vain” rocktähden kuva ja että julkaisija oli ”vain” juorulehti, ei pitäisi muuttaa asiaa mitenkään. Kuka nimittäin siinä tapauksessa määrittelee, mikä asia kuuluu sananvapauskeskustelun piiriin ja mikä ei? Onko Da Vinci -koodi -elokuvan kieltäminen eräissä Intian osavaltioissa sananvapauskysymys? Lordi-keskustelun logiikkaa käyttämällä voi sanoa, että sananvapauteen vetoaminen on tässä tapauksessa liian järeää, kysymyshän on vain Hollywood-tuotteesta. Samaa logiikkaa jatkamalla voi väittää, että koska elokuva loukkaa intialaisia kristittyjä, sen kieltäminen on perusteltua.

Kääntäen: jos intialaisissa sensuuritoimenpiteissä on kysymys sananvapauden vaarantumisesta, miksi ei suomalaisessa itsesensuurissa?

Miksi media on niin ylimielinen eikä koskaan myönnä olleensa väärässä?

Ylimielisyydellä peitetään älyn puutteita ja hengen epävarmuutta. Toimittajilla on taipumus arroganssiin siinä missä kenellä tahansa muullakin. On kuitenkin liioittelua väittää, ettei media tunnustaisi erehdyksiään. Jo laki velvoittaa sen korjaamaan virheensä ja julkaisemaan vastineen, jos jotakuta on loukattu. Median itsesääntely toimii Suomessa erinomaisesti Julkisen sanan neuvoston kautta, ja kansalaiset käyttävät tätä mekanismia aktiivisesti. Päätoimittajat ovat myös entistä herkempiä pahoittelemaan julkaisupäätöksiään – joskus liiankin herkkiä.

Miksi laadukkaina pidetyt tiedotusvälineetkin puolustavat juorulehteä?

Juuri siksi, että sananvapaus on ehdoton ja jakamaton. Se kuuluu kaikille, myös niille, jotka joidenkin mielestä käyttävät sitä ”väärin”. Sananvapaus on monasti kivulias asia juuri siksi, että se sallii myös tökeryydet, mutta länsimaisissa demokratioissa ajatellaan silti, että sallivuus on yhteiskunnan kannalta parempi kuin monimutkaiset ja väärinkäytöksille alttiit sensuurijärjestelmät. Tästä syystä sananvapautta puolustava saattaa päätyä puolustamaan juorulehteä tai äärioikeistolaista järjestöä, vaikka ei oman moraalinsa näkökulmasta hyväksyisi kummankaan toimintaa.

Mitä johtopäätöksiä toimituksissa on vedetty Lordi-jupakasta?

Luultavasti ei ainakaan niitä, joita kuluttajat olisivat toivoneet. Toimitukset ovat käytännönläheisiä yhteisöjä, jotka peilaavat asioita suhteessa omaan toimintaansa. Lordi-kohun pääasiallinen opetus medialle ei todennäköisesti ole se, että lukijoita olisi kuunneltava paremmin, vaan se, että internetin ansiosta häiriköiminen on entistä helpompaa. Aiemmin avointen keskustelufoorumeiden ennakkomoderointia harkitaan varmasti. Putaansuun kuvia ei julkaista, mutta ei siksi, että selkkaus olisi saanut median punnitsemaan moraaliaan uudella tavalla, vaan siksi, että julkaiseminen olisi seurausten takia liian kivuliasta. Kivun kautta ehdollistuminen taas ei edistä median ja sen käyttäjien keskinäistä ymmärrystä vaan pikemminkin etäännyttää osapuolia toisistaan.

Millä tavoin mediaa voi painostaa käyttäytymään paremmin?

Ei mitenkään, ks. edellinen vastaus. Ainoat keinot ovat rauhallinen keskustelu ja tilauksen peruuttaminen ja/tai henkilökohtainen irtonumeroboikotti. Muiden yllyttäminen samaan saattaa johtaa yksittäiseen anteeksipyyntöön, mutta jos boikotilla tavoitellaan pysyvämpiä vaikutuksia, joukkovoima on median kanssa toimittaessa tähän tarkoitukseen huono väline. Palvelunestohyökkäykset ja häirikköpuhelut ovat hölmöilyä, joka antaa aseet median käsiin.

Entä mainostajien painostaminen?

Tämän vaikutusta ei kannata yliarvioida. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, aikakauslehdet eivät Suomessa ole mainosrahoitteinen media. Mediamyynnin osuus kokonaisliikevaihdosta ei ole niin merkittävä, että joukkoliike pystyisi mainostajiin vetoamalla saamaan aikaan pysyviä linjanmuutoksia. Lisäksi kannattaa muistaa, että mainostaja saattaa julkisuudessa ilmoittaa lopettavansa ilmoittelun ja tosiasiassa jatkaa sitä heti seuraavalla vuosisopimuskaudella ilman, että asiasta kerrotaan kuluttajalle mitään. Esimerkiksi Seiskan tapauksessa on vaikea juuri tästä syystä ottaa kantaa siihen, kuinka merkittäviä olivat Olvin ja Travellinkin päätökset keskeyttää ilmoittelu.

Suurempi vaikutus päätoimittajan anteeksipyyntöön on luultavasti ollut sillä, että Seiskan kustantaja Aller on tanskalainen yhtiö, joka on viime talven Muhammad-pilakuvaselkkauksen jälkeen erityisen herkkä voimakkaille julkisille mielenilmauksille ja on varmasti antanut sanansa painaa myös Suomessa.

Eikö ole liioittelua verrata Lordi-kohua pilakuvajupakkaan?

Kiusallista kyllä, tapauksissa oli paljon samoja piirteitä. Molemmissa oli kyse tietylle ihmisryhmälle tärkeän henkilön kasvojen paljastamisesta yhteisön tahdon vastaisesti. Molemmissa julkaisua seurasi suuttumus, jota ulkopuolisen oli vaikea ymmärtää. Molemmissa julkaisua perusteltiin sananvapaudella, itsesensuurivaatimuksia moraalilla ja hyvällä maulla. Ainoa ero liittyy näkökulmaan: pakistanilainen muslimi todennäköisesti ymmärtäisi Lordi-kohua yhtä huonosti kuin suomalainen kristitty ymmärsi pakistanilaisen mielipahaa.

Miten media ja sen käyttäjät pääsisivät avoimeen vuoropuheluun?

”Avoin vuoropuhelu” tarkoittaa kasvokkain tapahtuvaa mielipiteiden vaihtoa. Se sulkee määritelmällisesti pois kasvottoman, internetin ja sähköpostin kautta tapahtuvan kommunikaation. Anonymiteetillä ei ole mitään tekemistä avoimuuden kanssa. Niin kauan kuin kuluttajaboikotteja kannattavat pysyttelevät nimettömyyden suojassa, vuoropuhelua ei synny. Vuoropuhelua ei myöskään ole haistattelu, eikä sellaisesta pidä odottaa muuta reaktiota kuin halveksiva hiljaisuus, oli kyse sitten kadulla tuntemattomille ohikulkijoille raivoavasta juoposta tai sadattelusta juorulehden keskustelufoorumilla.

Jotta dialogi käynnistyisi, osapuolten olisi jollakin fyysisellä tavalla päästävä yhteiseen neuvottelupöytään. Kuluttajilla pitäisi silloin olla edustaja, joka kantaa asioista oman vastuunsa. Jos boikotteihin yllyttävät väkijoukot pysyvät nimettöminä, media voi yhä uudelleen, ja osin aiheestakin, julistaa omaa moraalista ylemmyyttään, sillä toimittajat panevat itsensä joka päivä alttiiksi omalla nimellään, kun taas boikotoijilla ei näytä olevan siviilirohkeutta edes yhteen mielenosoitukseen.

Omalla nimellään kirjoittavan toimittajan näkökulmasta kaikki nettikeskustelijoiden yritykset perustella anonymiteettiä ovat pelkkiä tekosyitä ja todellinen syy on yksinkertaisesti se, että nimettömänä on helpompi lasketella karkeuksia. Oli tämä totta tai ei, nimettömänä pysytteleminen heikentää mediaa arvostelevien kuluttajien uskottavuutta ja todellista vaikutusvaltaa. Jokainen nimimerkin suojista rykäisty herja vahvistaa toimittajien uskoa, että anonymiteetti on suurin yksittäinen internetiä tyhmentävä tekijä.

Disclaimer: Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja ja Julkisen sanan neuvoston varapuheenjohtaja, joka on aiemmin kokeillut sananvapauden rajoja ulkomailla Helsingin Sanomien reportterina sekä kotimaassa Nyt-liitteen esimiehenä ja Seuran päätoimittajana.

<>(Julkaistu Apinalaatikossa 5. 6. 06) >

7 responses to “Lordi-kohu: FAQ

  1. Lyhyestä virsi kaunis… Mutta asiaan. Pääsääntöisesti olen samaa mieltä, mutta jos media jotain tästä kalabaliikista voisi ottaa opikseen, niin pientä nöyryyttä. Enkä nyt tarkoita sitä, että pitäisi sortua samaan kumarteluun ja nuoleskeluun kuin armaan Kekkoslovakian aikana. Maailma kun ei ole ihan mustavalkoinen, ja kahden ääripään – sananvapauden ja sensuurin – välillä on mielestäni aste-eroja. Ja niitä voi soveltaa ihan maalaisjärjen pohjalta, ei siinä mitään Julkisen sanan neuvostoa tarvita.

    Esimerkiksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti blogissaan näin: “Lähtökohta on, että kuvien julkaisupäätös on vain ja ainoastaan lehdellä tai HS.fi:llä, eikä ulkopuolisilla”. Ymmärrän kyllä mitä Meriläinen tässä sanoo ja sisällöllisesti olen samaa mieltä, mutta tuon Jarin peräänkuuluttaman ”avoimen vuoropuhelun” kannalta oireellinen on toteamuksen viimeinen sana: ulkopuolisilla. Jos median mielestä sekä ihmiset, joista mediassa kirjoitetaan, että ihmiset, jotka mediaa lukevat, ovat yksiselitteisesti ”ulkopuolisia”, millä tavoin mitään hedelmällistä keskustelua voi koskaan syntyäkään? Kun nyt kerran eletään kvartaalitaloudessa, median olisi hyvä muistaa sellainenkin seikka, että nuo ”ulkopuoliset” mahdollistavat median olemassaolon.

    Sananvapaus on hieno asia, ja sen puuttumisen vaikutuksia ei tarvitse kuvitella: niistä kerrotaan joka päivä mediassa. Valitettavasti vain on niin, että sananvapauden nimissä poljetaan jatkuvasti valinnanvapautta (jota ei olekaan kirjattu mihinkään lakeihin ja asetuksiin). Kuten Ilta-Sanomien päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä taannoin lööppikeskustelussa kysyi, muuttuisiko maailma paremmaksi, jos väkivallanteoista ei kerrottaisi lehdissä, mutta vastaavasti voisi kysyä, muuttuuko se paremmaksi, jos niistä kiljutaan lööpeissä? Mihin on unohtunut ihmisten vapaus valita asiat, joista he haluavat tietää? Tällaisella valinnanvapaudella en tarkoita sitä, että mistään ei saisi kertoa mitään – vaikka asia useimmiten niin halutaankin ymmärtää. Tarkoitan sitä, että ihmisten pitäisi voida halutessaan olla tietämättä asioita. Nyt se ei onnistu, koska ”kaikki” kerrotaan lehtien kansissa ja lööpeissä, joita ei voi olla huomaamatta, jos ylipäätään astuu kotiovestaan ulos.

    Palataan Lordiin ja otetaan siihen liittyen naiivi, mutta toivottavasti havainnollistava esimerkki. Itseäni ei hirveästi hetkauttanut se, että Putaansuun kuva oli Seiskassa, minusta se oli vain tyhmää. Eikö olisi kuitenkin voinut tehdä – kun kerran artistin toivomusta ei missään nimessä voinut noudattaa – niin, että Seiskan kannessa olisi kerrottu Putaansuun kuvan löytyvän sisäsivuilta, jolloin kiinnostuneet olisivat voineet ostaa aviisiin ja tyydyttää uteliaisuutensa (markkinoinnillisesti taisikin olla aika hölmöä laittaa kuva suoraan kanteen). Silloin kaupan kassajonossa ei olisi tullut väistämättä tietoiseksi herran todellisesta ulkoisesta habituksesta (vaikkakin vuosien takaa…). Mutta eihän tällainen käy päinsä, koska sananvapaudesta ei voi tinkiä ja tällaisia mielipiteitä esittävät ovat median kannalta ”ulkopuolisia”.

  2. Nöyryyttä kyllä, samaa mieltä, mutta en usko että sitä opittiin.

    Kysyn uudelleen: opitko sinä nöyryyttä kadunkulmassa meuhkaavalta tuntemattomalta tyypiltä, jonka keskeinen sanoma on ”Markus vittupää” (lainaten erästä viestiä Seiskan nettisivuilla).

  3. No tuskinpa, mutta se tuntematon tyyppi saattaisi hyvinkin oppia…

  4. Kyösti Niemelä

    ”Voi myös kysyä, miksi asiasta ei olisi pitänyt tehdä sananvapauskysymystä. Suomalaisia tiedotusvälineitä painostettiin itsesensuuriin.”

    Mutta ei itsesensuuriin painostaminen ole sananvapauden vastaista. Eivätkö lehdet toteuta itsesensuuria joka päivä kun ne jättävät julkaisematta lukijoita mahdollisesti ärsyttävän kolumnin, pyyhkivät pois loukkaavia adjektiiveja kirja-arvostelusta tai eivät julkaise liian vähäisen tiedon varassa tehtyä artikkelia. Minusta nämä päätökset eivät ole mitenkään perusteeltaan erilaisia kuin päätös olla julkaisematta Lordista kuvaa.

    Hyvä journalismi edellyttää itsesensuuria: sitä että mietitään vähän mitä sanotaan.

    Sananvapaudesta olisi kyse, jos Lordin kuvan julkaisemisesta joutuisi juridiseen vastuuseen. Nythän kuka tahansa voi, tekijänoikeussäännöksien puitteissa, julkaista kuvan nettisivullaan, lehdessään, julisteessa kadulla.

    Näin ei ole kun Intiassa kielletään Da Vinci -koodista tehty elokuva. Silloin elokuvan näyttämisestä joutuu juridiseen vastuuseen. Intiassa on kyse sananvapaudesta, Suomessa ei.

    Sananvapaus/journalisti-suhteen vertaaminen tieliikennelaki/taksikuskisuhteeseen on epäilyttävää. Parempi olisi verrata sananvapauslainsäädäntö/journalisti-suhdetta.

  5. Hyviä pointteja.

    Itse en määrittele itsesensuuria aivan noin laveasti. Normaali journalistinen valinta ei mielestäni ole itsesensuuria, eikä harkinnan käyttäminen, puhumattakaan liian köykäisin tiedoin tehdyn jutun dumppaamisesta. Enkä sivumennen sanoen usko, että kovin monessa lehdessä jätetään julkaisematta kolumneja sillä perusteella, että ne ärsyttäisivät lukijoita. Sitä voi jo itsesensuuriksi kutsuakin.

    Itsesensuuri-sanalla on minulle kielteinen merkitys. Se on jonkinlaisen pakon edessä / sanktioiden pelossa tapahtuvaa oma-aloitteista ennakkosensuuria, sellaista kuin vaikkapa Neuvostoliiton aikana. Silloinhan juuri ”tehtiin valintoja” ja ”oltiin vastuullisia” = ei kritisoitu naapuria.

    Yllä olevan, ilmeisen sekavan 13 000 merkin jorinan yksi pointti oli nimenomaan se, että median painostaminen ei ole tervettä eikä se johda pitkällä tähtäimellä mihinkään hyvään. Kun lehti Y ei häirinnän/palvelunestohyökkäysten/väkivallan pelossa uskalla julkaista kuvaa X, se on itsesensuuria ainakin minun kirjoissani — vaikka julkaisematta jättäminen olisi yleisen moraalin näkökulmasta kuinka järkevää. Ja Lordin tapauksessa sana ”yleinen moraali” on mielestäni liioittelua.

    Toista pointtiasi en ihan ymmärrä. Mitä ”epäilyttävää” sanavalinnassani on? Ei huonosti muotoilluista lauseista kannata sentään salaliittoteorioita tehdä.

  6. Kyösti Niemelä

    Joo. Ehkä olisi järkevää erotella itsesensuurin (laajassa mielessä) eri syitä. Kun jätettiin kirjoittamatta Neuvostoliiton epäkohdista, itsesensuuri syntyi muun muassa halusta olla osa Suomen ulkopolitiikkaa. Toimittajien päämääriin kuului ulkopoliittisen johdon auttaminen ja se meni hyvän journalismin edelle. Kun taas jätetään julkaisematta Lordin kuva tai hävytön kolumni, päämääränä voi olla lehden suosion ja tilausten säilyttäminen, mikä sekään ei ole journalistinen päämäärä, mutta sentään lehden oma päämäärä. Kun taas jätetään julkaisematta huonosti taustoitettu juttu, toimitaan omien journalististen päämäärien ja tavoitteiden mukaisesti.

    Tämän tyyppisten erottelujen teko olisi toivottavaa erilaisille itsesensuuri- ja sananvapauskeskusteluille. Tietysti usein ollaan eri mieltä siitä, mistä noista kolmesta syystä on kyse. Avustajan mielestä lehti ei halua julkaista juttua, koska se toivoo miellyttävänsä poliittista johtoa; päätoimittajan mielestä juttu on yksinkertaisesti huono.

    (Sivuhuomio: vasemmistolaiset usein rinnastavat kritiikittömän EU-journalismin tietyn ajan itsesensuroituun NL-journalismiin. Mutta eikö ero synny siitä, että kritiikittöminkin EU:sta kirjoittaja yleensä uskoo kirjoittamaansa, kun taas osa Neuvostoliitosta kirjoittaneista ei aina uskonut sanojaan tai toimituksellisia ratkaisujaan?)

    Epäilyttävä-sana viittasi lopussa ihan vaan tekniseen puoleen, siihen miten vertauksen olisi voinut rakentaa. Mutta kun salaliitot mainittiin, niin joskus olisi mukavaa lukea asiantunteva artikkeli suomalaisten poliittisten salaliittojen lähihistoriasta. Oliko 60-luvulla tai 80-luvulla enemmän salaliittoja kuin nykyään? Sellaisen jutun jälkeen voisi olla sivistyneemmin paranoidi.

  7. Jep. Salaliittoteoriajuttu on hyvä idea. Ja olet oikeassa, käsitteissä on syytä olla täsmällinen. Ylimalkaista argumentointia on maailmassa muutenkin liikaa.