Äänivyöryä odotellessa

Kulttuuriministeri, kansanedustaja Tanja Saarela on aloittanut vaalikampanjansa. Ensimmäinen esiintyminen oli viime sunnuntain Hesarissa, toinen tämän viikon Avussa. (Kumpikaan juttu ei ole verkossa.)

Hesarin jutun oli Saarelan puolesta ja Taina Westin avustuksella kirjoittanut Anna-Stina Nykänen. Avun juttu näytti Saarelan omalta käsialalta. Ei kukaan oikeasti puhu tuollaista ritisevän kuivaa yleiskieltä, ellei itse ole editoinut sitaatteja.

Mainittakoon selvyyden vuoksi, että minä en aio Saarelaa äänestää, enkä äänestäisi, vaikka hän kuuluisi mieleiseeni puolueeseen. Hän on poliitikkona aivan liian intohimoton minun makuuni, enkä ole hyvistä yrityksistä huolimatta pystynyt selvittämään, onko hän oikeasti saanut jotakin aikaan, ja jos on, niin tarkalleen mitä. Lisäksi hänen julkinen kuvansa on köykäinen. En enää jaksa tuota hyperstailattua ”samoilen yksin metsässä alaskanmalamuttini kanssa” -tyyliä.

Ja mitä tulee ikäviin juttuihin, joista yhden itsekin taannoin julkaisin, niissä on varmasti ylilyöntejä. Toisaalta: sitä saa mitä tilaa, ja veikkaan, että palstamilleissä ne tukka kauniisti -jutut vievät edelleen voiton.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta en ole kateellinen Saarelalle mistään enkä ole sitä mieltä, että kauniilla naisella ei olisi oikeutta menestyä, enkä koe häntä minkäänlaisena uhkana olemassaololleni tahi miehuudelleni.

Freudilaisittain suuntautuneet voivat nyt tietysti vinoilla, että kun noin voimallisesti kiistää, asiassa täytyy olla jotain perää.

Saarela onkin makoisassa tilanteessa. Hän ei voi hävitä, sillä kaikki häneen kohdistuva kritiikki on osa kateellisten miesten (ja muutaman naisen) salaliittoa.

Saarela on Suomen Israel: mikä tahansa typeryys voidaan peittää muistuttamalla vanhoista vääryyksistä. Libanonin-sodan arvostelu on antisemitismiä ja Saarelan nimittäminen poliitikkona tyhjänpäiväiseksi sovinismia.
Pakko silti kysyä pari kysymystä.

Ensinnäkin: millä logiikalla kaunis nainen ei saisi olla menestyvä – siis kuka tarkkaan ottaen on siitä kateellinen?

Jokainen lehtitoimituksessa työskennellyt tietää, että journalistien työtapaa kuvaa lähinnä termi hallittu kaaos. Ei siinä ole aikaa suunnitella tai toteuttaa mitään monimutkaisia kateudenpurkuoperaatioita. Ei äijillä eikä muijilla.
Toiseksi: millä logiikalla Saarelan arvostelu on sovinismia mutta Liisa Hyssälän arvostelu ei? Olenko käsittänyt asian ihan väärin, vai eikö olekaan niin, että edellä mainittu ajatus, jota Saarelan kannattajat ehkä tahtomattaan propagoivat, on ulkonäkörasismia ja jo itsessään sovinistinen?

Vielä yksi asia.

Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia viestejä kepulaiset ovat lähetelleet Sanoma Oy:n johdolle. Mutta jos nyt leikisti ajatellaan, että AP Pietilän erottaminen johtui poliittisesta painostuksesta, niin eipä ollut kovin kaksista painostusta.

En nimittäin hetkeäkään usko, etteikö Pietilän seuraaja Hannu Savola tarpeen vaatiessa ja pikkulintujen laulaessa julkaisisi Saarelasta, Vanhasesta ja vaikka kenestä aivan yhtä paskamaisia uutisia kuin edeltäjänsä.

(Julkaistu Apinalaatikossa 30. 9. 06)

2 responses to “Äänivyöryä odotellessa

  1. No on sitä vikaa toimittajissakin! Ihan oikeesti, jos pariskunta lähtee motskarilla jostain Raumalta, niin siitä otetaan ja vielä julkaistaan kuvia. Ihan kuin nyt olisi maailman yhdeksäs ihme, että ministeri ajaa motskaria (vai oliko se vaan kyydissä?). – Se kahdeksas muka-ihme on tietysti se, että kaunis nainen pääsee ministeriksi, hah hah.

    Minusta ”naisen ulkonäkö vs. uskottavuus poliitikkona” -pohdiskelut on turhia Suomessa. Niistä tulee mieleen se yhtä älytön uskomus, että miehet, joilla on paljon valtaa, ovat seksikkäitä. Hah hah, sen kun näkis!

    Ja jos tämä vaikutti kyyniseltä, se johtuu tietysti siitä, että kirjoittaja on tavis-brunette.

  2. Eikö Karp…Saarelaa saa enää edes inhota tästä hänen ajamastaan tekijänoikeuslain muutoksesta? Vai muistaako kukaan enää kyseistä lakia?