Kuka Kirka?

Ritva Liisa Snellman kirjoittaa tämän päivän Hesarissa Kirkan kuolemasta ja surujournalismista. Samassa jutussa mediatutkija Erkki Karvonen sanoo niin kuin asia on:

”Surujournalistiset käytännöt ovat yksinkertaisia ja tulos ohutta. Kysytään muutamalta ihmiseltä, miltä nyt tuntuu. Kaikki vastaavat, että pahalta. Kirka oli hyvä jätkä.”

On vaikeata olla ihmettelemättä, miksi iltapäivä- ja viihdelehdet ruoskivat tätä kuollutta hevosta. Eihän se voi loputtomiin lehtiä myydä. Silti tehdään Kirka-spesiaali ja heti perään Kirka-ekstra. Mikä pahinta, diskurssi perustuu latteuteen: ”suuri suru”, ”loputon tuska”.

Tätä kollektiivista ”surua” — lainausmerkit siksi, ettei kyse varsinaisesti surusta ole — ja sen ilmentymiä mediassa on The Queen -elokuvan takia muodikasta jäljittää Dianan kuolemaan. Minusta merkittävämpiä merkkipaaluja ovat 9/11 ja tsunami. Ne avasivat tulvaportit tälle kammottavalle uudelle journalismin lajille, joka elää sankarimyyteistä ja tehdaspuristetusta murheesta.

Rehellisyyden vuoksi: Kirka ei merkinnyt minulle mitään, en tuntenut häntä enkä erityisemmin digannut hänen musiikkiaan, joten hänen kuolemansa ei koskettanut minua mitenkään. Mutta se ei tietenkään pienennä hänen arvoaan viihdetaiteilijana.

Kommentointi on suljettu.