Journalistit uutisena osa 2

Siltä varalta, että joku keksii iskeä kimppuuni niin sanotulla Karpelan lailla (”Kun et muuta keksi, syytä arvostelijaasi kateudesta”), perustelen hieman vihamielisyyttäni Bonnierin journalistipalkintoa kohtaan.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että suomalaiset journalistit eivät ansaitse palkintoja. Me emme ole vielä likimainkaan niin hyviä, että meille tarvitsisi antaa 7500 euron bonusta.

Toiseksi en jaksa hyväksyä sitä, että mediapalkinnoista tulee mediatapahtumia. Emme me saa tuputtaa itseämme uutisena lukijoillemme ja katsojillemme. On niin paljon tärkeämpääkin kerrottavaa.

Kolmanneksi minua puistattaa yliolkaisuus, jolla puolueettomuuteen suhtaudutaan. Minun maailmankuvaani ei mahdu pokaalien jakaminen omalle väelle.

Neljänneksi pidän sulana laiskuutena sitä, että kilpailu perustuu puhtaasti ehdotuksiin. Ei siis ole mitään pysyvää juryä, joka seuloisi journalistista tarjontaa. Mitä aktiivisempi jokin mediatalo on ehdotusten lähettämisessä, sitä varmemmin sille skoolataan gaalailtana. Palkintoraati seuloo saapuneesta kasasta parissa viikossa voittajaehdokkaat. Todella kattavaa työtä.

Raadin puheenjohtajan Merja Ylä-Anttilan mukaan kyseessä on ”eräänlainen journalismin Jussi-palkinto”.

Voi pyhä sylvi.

Et sitten Merja halunnut käyttää vertailukohtana esimerkiksi maailman arvostetuinta journalismipalkintoa Pulitzeria? Surkea kotimainen Oscar-jäljitelmä tuntui  kumminkin läheisemmältä?

(Disclaimer: Työnantajallani Suomen Kuvalehdellä on oma journalistipalkinto.)  

Kommentointi on suljettu.