Laatutoimittaja juo lattea eikä tykkää Susan Kurosesta

Journalisti-lehti rikkoo tänään taas pinnallisuuden maailmanennätyksen — lehden mielestä suomalaisen mediakritiikin taso ja kirjoittajien minä-narsismi ovat niin pieniä aiheita, että niille riittää sivu. Mutta lehdessä on kaksi todella oivaltavaa tekstiä (joista kumpikaan ei valitettavasti ole verkossa).

Takasivun kolumnissa Reetta Nousiainen kirjoittaa siitä, miten median interaktiivisuuskiihkoilu on tehnyt tavallisesta kansalaisesta mielipideautomaatin, ja se alkaa väsyttää:

”Nyt kansalainen haaveilee siitä, että hän voisi olla rauhassa. Että kukaan ei kysyisi mielipidettä tai kommenttia.”

Mediavieras- palstalla Seiskan toimituspäällikkö Jari Peltomäki tiivistää asiamedian Susan Kuros -ongelman viisaasti:

”Alkusyksyyn saakka Kuronen oli ihanaa naistenlehtien kansikamaa. Sitten tuli katkera ’tekstariero’, joka ylitti jopa kansainvälisten uutistoimistojen julkaisukynnyksen. Pian suloisesta Susanista tuli sylkykuppi. Tieto kirjaprojektista ylitti tietyn, näkymättömän rajan, jonka jälkeen Susania on ollut helppo inhota. Kirjassa haiskahtaa jätetyn naisen katkera kosto. Minustakin kirja on ylilyönti, mutta en silti olisi hävennyt läsnäoloani työkeikalla pressissä.”

Jos haluaa esimerkin asiamedian merkillisestä asenteesta, kannattaa vilkaista Hesarin Uutispöytälaatikkoon, jossa Maija Aalto pohjustaa Kuronen-kirjoitustaan nenäänsä nyrpistäen:

”Ajattelin, että en taatusti tee tänne yhtään postausta, jossa mainitaan sanat Susan ja Kuronen. Minua kun henkilökohtaisesti tympii edes lukea koko aiheesta.”

Toisin sanoen: jos jokin aihe inhottaa toimittajaa, hänen ei tarvitse kirjoittaa siitä. Hei, kiva sääntö! Itse lopetankin saman tien juttujen tekemisen George W. Bushin ulkopolitiikasta, rasismista, sotarikoksista ja kansanmurhista — Suomen pääministerin mediavainoharhasta nyt puhumattakaan!

Kommentointi on suljettu.