Journalistiikan professuuri: onko hakijoista siihen?

Seuraavat 21 suomalaista ovat sitä mieltä, että heistä olisi vetämään 2×40 tunnin journalistista opetuskokonaisuutta Tampereen yliopiston journalistiikan vierailevana professorina: Risto Arkimies, Timo Harakka, Heikki Hellman, Markku Hurmeranta, Pekka Hyvärinen, Renny Jokelin, Pertti Julkunen, Erkki Kauhanen, Liisa Liimatainen, Eeva Mäntymäki, Hannu Olkinuora, Antti-Pekka Pietilä, Tuomo Pietiläinen, Hanna Rajalahti, Risto Repo, Pekka Ritvos, Voitto Ruohonen, Markku Salomaa, Maarit Tastula, Kyösti Vaara ja Kalle Virtapohja.

Tunnen heistä monta. Joukossa on eteviä journalisteja ja mukavia tyyppejäkin. Silti en välttämättä haluaisi ketään heistä kouluttamaan tulevia toimittajia.

Ensinnäkään en haluaisi virkaan ketään, jonka pääasiallinen intressi paikan hakemiseen on ”ku ei oo tiätzä muutakaan tekemist”, ja heitähän listalla riittää: fudut saaneiden määrä on melkoinen. Tiedotustutkijat sulkisin pois automaattisesti — heille on riittävästi vakansseja muutenkin, ja tämän professuurinhan pitäisi olla hiukan erilainen. En myöskään ainakaan ensimmäisenä vuonna haluaisi virkaan sähköpuolen edustajaa. Ja loput eivät yksinkertaisesti täytä ainakaan niitä innostuneisuuden, intohimoisuuden, laajakatseisuuden ja pedagogisen kyvykkyyden vaatimuksia, joita minä proffalle asettaisin.

Suomalaiselle journalistille pitäisi ennen muuta opettaa tiedonhankintaa. Tarkoitan sillä paitsi haastattelutekniikkaa, netin ja arkistojen käyttöä ja lähdekritiikkiä myös esimerkiksi havainnointia ja lähteiden viljelemistä. Tämä on ammottava aukko reportterien osaamisessa, eikä sitä täytetä hiomalla kirjoitustaitoa tai opettamalla teatteritieteestä varastettuja dramaturgian sääntöjä. Toinen aukko on etiikka, enkä millään pysty näkemään, että kukaan edellä mainituista olisi tässä suhteessa huippuosaaja.

Kommentointi on suljettu.