Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2007

Murdochin visio: ilmainen, loistava WSJ — vain netissä

Pakko myöntää, että kaverilla on vankka visio:

”What if, at the Journal, we spent $100 million a year hiring all the best business journalists in the world? Say 200 of them. And spent some money on establishing the brand but went global — a great, great newspaper with big, iconic names, outstanding writers, reporters, experts. And then you make it free, online only. No printing plants, no paper, no trucks. How long would it take for the advertising to come? It would be successful, it would work and you’d make … a little bit of money. Then again, the Journal and the Times make very little money now.”

Mainokset

Rauhanturvaaja Häkämies

Kirjoitan Afganistanista lisää myöhemmin, mutta nyt on pakko blogata asiasta, johon kukaan ei jostain syystä ole kiinnittänyt huomiota: miksi puolustusministeri Jyri Häkämies pukeutui Afganistanin-matkallaan asepukuun? Hänhän on siviili, ja kun tietää, että nimenomaan ISAF-joukot ovat maalitauluina, luulisi asuvalinnan olleen melkoinen turvallisuusriski. Katsokaa vaikka (kuva on Ylen, toivottavasti julkaisu on OK):

id63585_1.jpg

Manne-tv: Yle sovittelee lusikkaa kauniiseen käteen

Vain kaksi viikkoa sitten Yleisradion ohjelmapäällikkö Harri Virtanen totesi Manne-tv:n aiheuttamasta kohusta ylimielisesti Hesarissa: ”Palautetta tulee kaikista ohjelmista, mutta se ei hetkauta meidän päätöksiämme.” Äsken STT kertoi, että toimitusjohtaja Mikael Jungner on tavannut Romanifoorumin edustajia ja että ohjelman nimi muuttuu. Manne-tv on surkeasti kirjoitettu ja luokattomasti näytelty, enkä ymmärrä sen pointtia. Miten rasismilla taistellaan rasismia vastaan? Virtasen pitäisi antaa fiktio-osaamisestaan parempia näyttöjä, ennen kuin päästää arroganssinsa valloilleen.

Murdoch ja WSJ: millainen lehti?

New Yorkerin mediareportteri Ken Auletta on kirjoittanut Rupert Murdochista ja Wall Street Journalista parhaan lukemani jutun.

iPhone: Tervemenoa joukkohypnoosiin, osa 2

Ellette usko minua, lukekaa Slatesta, mitä Jack Shaferilla on sanottavana iPhone-hypestä. Kas näin:

”Phone tech and design are moving so fast these days that the media freakout over the iPhone indicates a press in need of imagination—or a swift kick in the ass from some editors.”

Pelit ja elokuva: vertailu jatkuu

Ville Vuorelan englanninkielisessä blogissa on ansiokas vastareaktio taannoiseen merkintääni, jossa kirjoitin halveksivaan sävyyn tietokonepeleistä kerronnallisena taidemuotona.

Muistin virkistykseksi: Tölväisyni kohdistui Jussi Ahlrothin haastatteleman neuvottelevan virkamiehen Kimmo Aulakkeen lausumaan, että ”pelit eivät ole vain nörttejä koodaamassa, vaan niissä yhdistyvät hienot narratiivit, musiikki ja monia eri audiovisuaalisuuden alueita”. Myöhemmin Sonja Kangas kirjoitti Ahlrothin blogin keskustelussa pelien ja elokuvan suhteesta: ”Elokuvavertauksissa unohdetaan […] turhan usein, etteivät elokuvatkaan olleet ylevin tai vankasti tuotettu kulttuurinmuoto sata vuotta sitten.”

Kuten Vuorela, minäkään en tykkää verrata pelejä elokuviin. Vertailun aloittivat muut, toisin kuin Vuorela ilmeisesti on hiffannut.

Olen monessa asiassa Vuorelan kanssa samaa mieltä. Hän muun muassa kirjoittaa, että koska pelit ovat interaktiivinen ilmaisumuoto, narratiivin tekee pelaaja itse. En kuitenkaan usko, että Aulake tarkoitti tätä, vaan luultavasti juuri niitä päälle liimattuja banaaliuden maailmanennätyksiä á la Max Payne, joita ymmärtääkseni Vuorelakin inhoaa.

Huolimatta vertailua kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä Vuorela herkenee kirjoittamaan:

”Where the hell do they get this idea that movies would have progressed either? While it is true that the top 3% of movies beat pretty much anything I’ve seen in a videogame, the top 3% of videogames also beat the crap out of the remaining 97% of the movies. On the whole, I think the two mediums are pretty much equal.”

Tämä on juuri sitä hölynpölyä, jonka takia suhtaudun varauksin koko pelibisnekseen. Täytyy olla joko sivistymätön tai sokea väittääkseen, etteivät elokuvat ole kehittyneet kansanviihdettä pidemmälle. Siinähän juuri on elokuvan ja pelien suurin ero. Pelit ovat edelleen pelkästään kaupallisia tuotteita. Niiden tehtävänä on maksimoida voitto. Elokuvataiteessa suuren yleisön viihdetuotteet ovat vain yksi ulottuvuus. Niiden lisäksi on olemassa elinvoimainen taide-elokuva, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole tehdä rahaa. Tällaista alalajia en peleistä löydä, ellei sellaiseksi lasketa Simsiä. Vai missä ovat pelialan renoirit, bressonit, kurosawat, lynchit?

Hyvät pelit jättävät voimakkaan muistijäljen aivan kuten elokuvatkin. Vaikken itse enää (tai juuri nyt) ole aktiivipelaaja, muistelen yhä kaiholla esimerkiksi Doomia, MechWarrior 2:ta, Gabriel Knightia, System Shockia, Falloutia ja molempia Deus Exiä. Ne kaikki olivat kiehtovia, intensiivisiä kokemuksia. Mutta tekninen kehitys ei ole vienyt alaa eteenpäin. Prosessoriteho on moninkertaistunut, emotionaalinen teho ei. Syynä on juuri se, että tässä bisneksessä kate syntyy hitaasti eikä riskejä uskalleta ottaa. Parempi vain kehitellä uusia tapoja saada verisyltty näyttämään realistisemmalta.

Toinen kohta Vuorelan kirjoituksessa, jossa kolautin otsani tiiliseinään, on tämä:

”Adventure games have wiped the floor with the most of Hollywood screenwriting for ages and the stuff that you can do (or just seems to come together) in the better player-driven MMOs is way beyond anything you can achieve on a screen.”

Pidän itseäni suurena seikkailupelifanina ja olen surrut genren lähes täydellistä katoamista. Silti: come-on! Eivät nämä teokset kerronnallisesti nyt niin ihmeellisiä ole. Parasta niissä ovat olleet ovelat, tarinaan istuvat aivopähkinät, joiden ratkaiseminen palkitsee uudella juonenkäänteellä. Ilman pelielementtejä, puhtaina narratiiveina, seikkailupelit ovat keskinkertaisia, jos sitäkään.

(Keskustelumme jatkuu.)

Brittien Journalistin ohjeet: nettikeskustelut eivät ole journalistista sisältöä

Brittien Journalistin ohjeisiin on tehty pari mielenkiintoista uudistusta.

Ihmisten yksityisyyteen kajoaminen on entistä tuomittavampaa, nyt mukana ovat Clive Goodman -skandaalin takia myös elektroniset vakoilukeinot, salakuuntelu ja hakkerointi. Jos Journalistin ohjeet kertovat jotain maan mediasta, britit ovat pahempia sekopäitä kuin luulinkaan. Meillä eivät sentään iltapäivälehdet ole alkaneet kuunnella Vanhasen puheluita.

Toinen muutos on ohjeiden johdannossa, ja se on suomalaisen keskustelun näkökulmasta vieläkin kiinnostavampi. Johdannossa nimittäin määritellään, mikä netissä julkaistava aineisto kuuluu itsesääntelyn piiriin ja mikä ei:

”To ensure that the spirit of the Code and effective self-regulation continue to develop in the common sense manner which has been the system’s hallmark, the PCC’s remit should be seen as covering editorial material on newspaper and magazine titles’ websites where it meets two key requirements:

 

1) that the editor of the newspaper or magazine is responsible for it and could reasonably have been expected both to exercise editorial control over it and apply the terms of the Code.

 

2) That it was not pre-edited to conform to the on-line or off-line standards of another media regulatory body.”

Toisin sanoen briteissäkin jätetään auki kysymys nettikeskusteluiden journalistis-eettisestä kontrollista. Jos et moderoi, et ole vastuussa.

Kannattaa lukea ohjeet tarkkaan. Niissä on muun muassa mielenkiintoinen ”julkista  etua” koskeva kohta, joka olisi hyödyllinen meilläkin.

(Via Press Gazette.)