Pelit ja elokuva: vertailu jatkuu

Ville Vuorelan englanninkielisessä blogissa on ansiokas vastareaktio taannoiseen merkintääni, jossa kirjoitin halveksivaan sävyyn tietokonepeleistä kerronnallisena taidemuotona.

Muistin virkistykseksi: Tölväisyni kohdistui Jussi Ahlrothin haastatteleman neuvottelevan virkamiehen Kimmo Aulakkeen lausumaan, että ”pelit eivät ole vain nörttejä koodaamassa, vaan niissä yhdistyvät hienot narratiivit, musiikki ja monia eri audiovisuaalisuuden alueita”. Myöhemmin Sonja Kangas kirjoitti Ahlrothin blogin keskustelussa pelien ja elokuvan suhteesta: ”Elokuvavertauksissa unohdetaan […] turhan usein, etteivät elokuvatkaan olleet ylevin tai vankasti tuotettu kulttuurinmuoto sata vuotta sitten.”

Kuten Vuorela, minäkään en tykkää verrata pelejä elokuviin. Vertailun aloittivat muut, toisin kuin Vuorela ilmeisesti on hiffannut.

Olen monessa asiassa Vuorelan kanssa samaa mieltä. Hän muun muassa kirjoittaa, että koska pelit ovat interaktiivinen ilmaisumuoto, narratiivin tekee pelaaja itse. En kuitenkaan usko, että Aulake tarkoitti tätä, vaan luultavasti juuri niitä päälle liimattuja banaaliuden maailmanennätyksiä á la Max Payne, joita ymmärtääkseni Vuorelakin inhoaa.

Huolimatta vertailua kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä Vuorela herkenee kirjoittamaan:

”Where the hell do they get this idea that movies would have progressed either? While it is true that the top 3% of movies beat pretty much anything I’ve seen in a videogame, the top 3% of videogames also beat the crap out of the remaining 97% of the movies. On the whole, I think the two mediums are pretty much equal.”

Tämä on juuri sitä hölynpölyä, jonka takia suhtaudun varauksin koko pelibisnekseen. Täytyy olla joko sivistymätön tai sokea väittääkseen, etteivät elokuvat ole kehittyneet kansanviihdettä pidemmälle. Siinähän juuri on elokuvan ja pelien suurin ero. Pelit ovat edelleen pelkästään kaupallisia tuotteita. Niiden tehtävänä on maksimoida voitto. Elokuvataiteessa suuren yleisön viihdetuotteet ovat vain yksi ulottuvuus. Niiden lisäksi on olemassa elinvoimainen taide-elokuva, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole tehdä rahaa. Tällaista alalajia en peleistä löydä, ellei sellaiseksi lasketa Simsiä. Vai missä ovat pelialan renoirit, bressonit, kurosawat, lynchit?

Hyvät pelit jättävät voimakkaan muistijäljen aivan kuten elokuvatkin. Vaikken itse enää (tai juuri nyt) ole aktiivipelaaja, muistelen yhä kaiholla esimerkiksi Doomia, MechWarrior 2:ta, Gabriel Knightia, System Shockia, Falloutia ja molempia Deus Exiä. Ne kaikki olivat kiehtovia, intensiivisiä kokemuksia. Mutta tekninen kehitys ei ole vienyt alaa eteenpäin. Prosessoriteho on moninkertaistunut, emotionaalinen teho ei. Syynä on juuri se, että tässä bisneksessä kate syntyy hitaasti eikä riskejä uskalleta ottaa. Parempi vain kehitellä uusia tapoja saada verisyltty näyttämään realistisemmalta.

Toinen kohta Vuorelan kirjoituksessa, jossa kolautin otsani tiiliseinään, on tämä:

”Adventure games have wiped the floor with the most of Hollywood screenwriting for ages and the stuff that you can do (or just seems to come together) in the better player-driven MMOs is way beyond anything you can achieve on a screen.”

Pidän itseäni suurena seikkailupelifanina ja olen surrut genren lähes täydellistä katoamista. Silti: come-on! Eivät nämä teokset kerronnallisesti nyt niin ihmeellisiä ole. Parasta niissä ovat olleet ovelat, tarinaan istuvat aivopähkinät, joiden ratkaiseminen palkitsee uudella juonenkäänteellä. Ilman pelielementtejä, puhtaina narratiiveina, seikkailupelit ovat keskinkertaisia, jos sitäkään.

(Keskustelumme jatkuu.)

Kommentointi on suljettu.