Kuukausittainen arkisto:elokuu 2007

Suomalaiset Afganistanissa: 100+50=150

Hesarin Afganistan-uutisessa (€) kerrottiin tänään:

”Jos [suomalaisia] joukkoja esitetään lisättäväksi, määrä voi arvioiden mukaan hyvinkin jäädä enimmillään joihinkin kymmeniin.”

Niin no.

Suomalaisia rauhanturvaajia on nyt Afganistanissa noin sata.

”Muutaman kymmenen”, sanotaan vaikka 50:n, lisäys tarkoittaisi siis melko huikeaa 50 prosentin kasvua.

Kunpa media ei aivan näin mukisematta nielisi tällaista spinniä. Suomalaisjoukkoja oli Afganistanissa alkujaan 50. Määrää on vuosien varrella kasvatettu pikku hiljaa ilman että kukaan on kysynyt mitään. Eikä ihme, jos laskupää on tätä luokkaa.

Toinen höpötieto, joka on tiedotusvälineissä mennyt läpi kuin karkki nelivuotiaalle, on kysymys rauhanturvaajien sallitusta enimmäismäärästä.

Darfuriin osallistumista vastustavat poliitikot ”muistuttavat” mielellään, että joukkoja saa olla maailmalla kerrallaan enintään 1000.

Höpsis. Kriisinhallintalaissa sanotaan yksiselitteisesti:

”Kriisinhallintahenkilöstöä saa vaihtohenkilöstöä ja koulutuksessa olevaa henkilöstöä lukuun ottamatta olla enintään 2 000 henkilöä.”

Jooko ettei oltaisi ihan näin avuttomia?

Miten lehtijutussa siteerataan?

Sulopuisto kirjoittaa haastattelusitaattien käytöstä lehtijutussa:

”Oma kantani on, että sitaatin tulisi olla tarkka, koska sen tarkoituksena on paljastaa puhujasta jotain sellaista, joka ei epäsuorassa tekstissä välity.”

Pakko kysyä: mitä sitaatin on tarkkaan ottaen tarkoitus paljastaa puhujasta?

Sotkuinen syntaksi ei välttämättä kerro ihmisestä mitään. Olen haastatellut tutkijoita, taiteilijoita, poliitikkoja ja muita viisaita, joiden lause oli niin sekava, että jos sen olisi purkanut sellaisenaan juttuun, puhuja olisi kuulostanut debiililtä.

Pääsääntöisesti sitaatilla pyritään siirtämään haastateltavan hallussa oleva tieto tai näkemys lukijalle. Omaperäiset ilmaisut ja murteellisuus saattavat joskus ryydittää tekstiä, kunhan ne eivät vie huomiota asiasta. Erikseen ovat tietysti jutut, joiden tarkoituksena on osoittaa ihminen airheadiksi, kuten Esquiren taannoinen Schwarzenegger-haastattelu, joka koostui pelkästään kuvernaattorin murteellisesta höpötyksestä. Voi kuitenkin kysyä, mitä juttu loppujen lopuksi osoitti. Toisin kuin Esquire otaksui, Schwarzeneggerista on tullut pätevä poliitikko — siitä huolimatta, että hänen puheestaan ei välillä ota selvää.

Raukkamaisimpia lehtijuttuja ovat henkilökuvat, joissa haastateltava yritetään saada naurettavaan valoon siirtymällä yhtäkkiä feature-tyylistä kysymys–vastaus-kerrontaan. Tästä esimerkkinä oli Hesarin sunnuntaisivujen juttu Marja Tiurasta. Jos jutun tarkoituksena oli saada Tiura vaikuttamaan bimbolta, se onnistui viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen puheensa ilmestyivät tekstiin editoimatta. Hauska homma. Ongelma on vain siinä, että samanlaisilta bimboilta kuulostaisivat samassa tilanteessa useimmat ihmiset, maan mahtavimmat mukaan lukien.

En myöskään pitänyt Alma Median Helsingin-toimituksen tavasta höykyttää sisäministeri Anne Holmlundia. Haastattelu olisi pitänyt jättää julkaisematta. Ministeri ei sano siinä mitään. Se, että hän kertoo syövänsä aamupalaa, ei ole uutinen. Ja se, että toimittaja avoimesti syyttää häntä valehtelusta, kertoo siitä, että toimituksessa on humalluttu oikeassa olemisen ihanasta nektarista. Väijytetyn poliitikon sönkkäämistä on käytetty journalistin henkiseen onanointiin, ja sillä taas ei ole tiedonvälityksen kanssa mitään tekemistä.

Miksi Bush ei voi onnistua Irakissa

Ilkka Malmberg kirjoitti sunnuntain Hesarissa (€) Der Spiegelin artikkelista, joka näkee Irakissa valonpilkahduksia. Malmberg kysyy:

”Käsi sydämelle: eikö olisikin kiusallista, jos Bush kautensa lopuksi sattuisi onnistumaan jossakin. Sehän romuttaisi meidän maailmankuvamme.”

Hauska ajatus.

Bush ei voi kuitenkaan enää ”onnistua” Irakissa. Hän voi ainoastaan yrittää luoda maahan olot, jotka sallisivat amerikkalaisille kunniallisen vetäytymisen. Onnistumisen mahdollisuudet menetettiin jo 2003, kun hyökkäyssodan jälkihoito mokattiin, baathistien puhdistaminen johti joukkoirtisanomisiin ja sadattuhannet sotilaat pantiin armeijasta pihalle.

Bush siivoaa Irakissa omaa sotkuaan. Vaikka hänen sotilaansa pystyisivät jollakin ilveellä rauhoittamaan maan, ei Yhdysvallat siitä kehuja ansaitsisi. Se olisi sama kuin antaisi tunnustusta psykopaatille, joka ohikulkijan hakattuaan onnistuisi elvyttämään tämän jatkamaan elämää vihanneksena.

Harri Virtanen, Manne-tv ja huonon ohjelman puolustuspuhe

Ylen fiktion ohjelmapäällikkö Harri Virtanen se ei luovuta. Virtanen tilasi Ylen ohjelmistoon taulapäisen ja epähauskan Manne-tv:n ja puolustaa töppäystään tämän päivän Journalistissa neljän palstan verran.

Virtasen ajatusvirhe on tämä: hän kuvittelee, että Manne-tv ei oikeasti ole paska.

Että se on ”hyväntuulista rillumareihömppää”, jota ei ymmärretä, koska siltä edellytetään jonkun toisen, ”hienomman” tv-genren laatua.

Että ohjelma on jollakin tavalla ”punkia”, että se on ”arvaamaton” eli niinku liian raju.

Ei, Harri.

Manne-tv on vain huono.

Huonosti ideoitu, huonosti kirjoitettu, huonosti näytelty, huonosti kuvattu, huonosti lavastettu, huonosti leikattu.

Se ei ole hyvä ohjelma rillumareihömppänä eikä kesäviihteenä eikä minään muunakaan.

Ainoastaan huono.

Virtanen kirjoittaa:

”Tarjous tuli Ylen viihteen osaamiskeskukselta. Manne-tv on siis Yle-laatua.”

Niin — mutta tämä tieto ei muuta ohjelmaa hyväksi vaan ainoastaan kuvastaa viihteen osaamiskeskuksen tasoa.

Virtanen kirjoittaa myös:

”Yleisradion ohjelma on katsojan mielestä erityisasemassa, koska se koetaan itse maksetuksi. Se loukkaa henkilökohtaisesti, jos se ei täytä moraalisia tai laadullisia odotuksia — eri tavalla kuin mainosrahoitteinen.”

Ei, Harri.

Manne-tv olisi aivan yhtä paska Maikkarillakin.

Vielä sananen ennakkoluuloista.

Virtanen:

”Jos sketsihahmo on lääkkeitä väärinkäyttävä lääkäri, saamme lääkärien etujärjestöltä kirjeen, jossa pyydetään korjaamaan virhekäsitys siitä, että kaikki lääkärit ovat narkomaaneja.”

Harri. Kuuntele.

Te ette ole käsittääkseni tehneet viikoittaista sketsiohjelmaa, jonka pääosissa olisivat narkomaanilääkärit ja jossa väännettäisiin vitsiä heidän syöttöpossumaisista rotupiirteistään, ylimielisestä puhetyylistään ja huumetoilailuistaan — ja sen jälkeen yrittäneet selittää, että ohjelma vain ”nauraa ennakkoluuloille”.

Vai oletteko?

Ja lopuksi:

”Jokin Romano-tv:ssä osui yhteiskunnalliseen kipupisteeseen ja pinnan alla muhivaan vihaan — joista ei saisi puhua lainkaan.”

Ei, Harri.

Ihmisiä vain ottaa päähän, kun telkkarista tulee paskaa.

”Sanomalehdet kusessa”: noinkohan?

Haakana siteeraa laskelmaa, jonka mukaan New York Times painuisi 64 miljoonaa taalaa tappiolle, jos se siirtyisi pelkästään nettiin. ”Tällaisia laskelmia pyöritellään tällä hetkellä takuuvarmasti kaikkien suurten päivittäislehtien Exceleissä”, Haakana kirjoittaa.

Pakko kysyä: noinkohan?

Kun puhumme sanomalehtien kusessa olosta, puhumme (minä mukaan lukien) liian usein amerikkalaisten sanomalehtien karmeasta jamasta. Toistaiseksi niiden tilanne ei ole yleistettävissä — päinvastoin, sanomalehdillä menee esimerkiksi Aasiassa (ja Suomessa) hyvin. Vaikka voikin olla, että sama virustauti leviää lopulta kaikkialle, ei pitäisi ehkä aivan kritiikittömästi käyttää jenkkien tilaa pirun seinälle maalaamiseen Suomessa. Jos ei muuta, meillä ja muilla on juuri amerikkalaisten ongelmia seurattuamme aikaa varautua pahimpaan.

Meemi: Mitkä viisi kirjaa pitäisi kääntää?

Sain Petja Jäppiseltä haasteen meemiin: ”Laittakaa julki viisi kirjaa, jotka teidän mielestänne pitäisi kääntää.”

Vastaus: ei yhtään kirjaa.

Suomalaisen käännöskirjallisuuden taso on niin surkea, että en halua sitä roskaa enää yhtään pilaamaan kirjallista kultturimaisemaamme. Palataan asiaan, kun kääntäjät oppivat kunnolla a) ulkomaiden kielet ja b) suomen kielen.

Langalla-sarjan David Simon: Pihtiputaan mummo haistakoon huilu

Sulopuisto oli bongannut Langalla-tv-sarjan luojan David Simonin haastattelun (haastattelijana itse Nick Hornby), jossa Simon toteaa ykskantaan (vapaasti suomennettuna), että Pihtiputaan mummo haistakoon huilu:

”My standard for verisimilitude is simple and I came to it when I started to write prose narrative: fuck the average reader. I was always told to write for the average reader in my newspaper life. The average reader, as they meant it, was some suburban white subscriber with two-point-whatever kids and three-point-whatever cars and a dog and a cat and lawn furniture. He knows nothing and he needs everything explained to him right away, so that exposition becomes this incredible, story-killing burden. Fuck him. Fuck him to hell.”

Tämä on tärkeä oivallus jokaiselle parempaan pyrkivälle toimittajalle. Harva asia on aiheuttanut suomalaisessa journalismissa yhtä paljon vahinkoa kuin pyrkimys kirjoittaa kuvitteelliselle keskivertolukijalle. Tajuamatta on jäänyt, että keskivertolukijaa ei ole, hän on pelkkä tilastollinen haamu, jota nuoleskelemalla syntyy vain kliseistä, pinnallista ja analyyttisesti köyhää journalismia.

Simon kertoo kirjoittavansa niille, joista hänen juttunsa ja tarinansa kertovat:

”Beginning with Homicide, the book, I decided to write for the people living the event, the people in that very world. I would reserve some of the exposition, assuming the reader/viewer knew more than he did, or could, with a sensible amount of effort, hang around long enough to figure it out. I also realized—and this was more important to me—that I would consider the book or film a failure if people in these worlds took in my story and felt that I did not get their existence, that I had not captured their world in any way that they would respect.”

Kehotan kokeilemaan. Tunne on vapauttava. Ja tsekatkaa Langalla eli The Wire (kolme tuotantokautta dvd:llä). Simonin tekniikka toimii.

Reutersin kuvamunaus: jäitä hattuun

Blogosfääri pääsi tällä viikolla jälleen ilkkumaan valtamedialle, kun superluotettavana pidetty uutistoimisto Reuters levitti maailmalla kuvaa venäläisistä Mir-sukellusveneistä. Kuvien piti olla Pohjoisnavalta, mutta ne olivatkin James Cameronin elokuvasta Titanic. Asian paljasti suomalainen Ilta-Sanomat.

Ikävä munaus. Silti kehottaisin panemaan jäitä hattuun. Kysymys ei nimittäin ole huijauksesta vaan kuvatekstivirheestä. Cameron käytti elokuvansa alussa kuvaa oikeista sukellusveneistä oikeassa merenpohjassa Pohjois-Atlantillla. Toisin kuin elokuvaa tuntemattomat ovat lehtijutuista päätelleet, kuvat eivät siis ole lavastettuja. Reutersin kuvatekstin olisi pitänyt selittää tämä esimerkiksi näin: ”Mir-sukellusveneitä käytettiin vuonna 1997 elokuvassa Titanic. Samanlaiset sukellusveneet pääsivät tänään Pohjoisnavalle.”

Muistuttaisin myös toisesta asiasta. Tällaiset töppäykset eivät ole mitään — mitään — niiden vapauksien rinnalla, joita kirjoittavat toimittajat jatkuvasti ottavat reaalimaailman kanssa. Valitkaa summassa mikä tahansa lehtijuttu mistä tahansa lehdestä, ja väitän, että siinä on vähintäänkin adjektiivien tasolla muokattu todellisuutta, jotta se paremmin täyttäisi journalistiset draaman kriteerit.

Tavallinen kansa ei luonnollisesti tiedä tästä mitään. 13-vuotias Waltteri Seretin Hesarissa: ” ’Kumpaan luotat enemmän, kuviin vai tekstiin?’ ’Tekstiin, koska kuvia voi muokata tietokoneella.'” Että sitä rataa.

Tonni haastateltavalle, käräjillä tavataan

Näin käy Yhdysvalloissa, kun reportteri maksaa haastattelusta haastateltavalle.

Rauhanturvaajien stressiongelmat: seminaarityöstä tuli tutkimus

Hesari oli tehnyt mielenkiintoisen jutun (€) rauhanturvaajien kotiutumisongelmista. Keskeisenä aineistona oli ”Turun yliopiston psykologian laitoksen keväällä tehty kysely”, johon oli osallistunut lähes 600 entistä ja nykyistä sotilasta.

Koska olen itsekin asiasta kiinnostunut, ryhdyin innostuneena hankkimaan tutkimusta. Ihmettelin hiukan, kun kyselyn tekijää Harri Kousaa ei löytynyt Turun yliopiston psykologian laitoksen tutkijaluettelosta. Laitoksella oltiin hölmistyneitä. ”Ei ole meidän.” Mutta Hesarissa sanottiin, että se on teidän tutkimus. ”Nyt en kyllä ymmärrä…” Sen tekijä on jutun mukaan Harri Kousa. ”Jaa… voisikohan se olla joku opiskelija.”

Pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kysymyksessä ei ole tutkimus vaan harjoitustyö, jonka psykologian ylioppilas Kousa oli tehnyt Psykometriikka-kurssilla.

Kousa itse vahvisti asian sähköpostitse. Kysely oli tehty yhteistyössä Rauhanturvaajaliiton kanssa, ja hän on työstämässä tuloksista gradua.

Kirjoitan seuraavan kursiivilla, koska asia on tärkeä:

Minulla ei ole mitään syytä epäillä kyselyn metodiikkaa tai mahdollisten tulosten validiutta. Minulla ei olisi sellaiseen kompetenssiakaan, enhän ole psykometriikan asiantuntija. Toisin sanoen jutussa käytetty aineisto voi olla täysin kuranttia tavaraa.

Kyselyn tausta olisi kuitenkin pitänyt ehdottomasti mainita jutussa. Toisin kuin teksti antaa ymmärtää, kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus vaan seminaarityö. Ei siis edes gradu.

Asia ei ole yhdentekevä. Opinnäytetyö ei ole tutkimus. Emme tiedä, onko sen metodiikka tieteellisesti toimiva. Emme tiedä, onko vastaajajoukko edustava. Ja kun kyselyn tekijänä on opiskelija, ei tutkija, emme tiedä, ovatko hänen johtopäätöksensä oikeat. Silti häntä haastateltiin jutussa asiantuntijana (”Harri Kousa Turun yliopiston psykologian laitokselta”) hänen todellista statustaan kertomatta.

Tieteelliset tutkimukset käyvät läpi tarkan seulan ja niihin kohdistuu ankara lähdekriittinen läpivalaisu. Myös väitöskirjat joutuvat tähän prosessiin, vaikka nekin ovat tarkkaan ottaen opinnäytetöitä. Siksi tämän tason tieteellistä työtä voi pitää jos ei kiistattomasti aukottomana niin ainakin sellaisena, että sitä voi melko luottavaisin mielin siteerata lehtijutussa. Ja koska kyseessä on julkinen tutkimus, lukija voi aina hankkia sen itselleen ja muodostaa oman mielipiteensä.

Mikään edellä mainitusta ei päde alemman tason opinnäytetöihin, seminaaritöistä puhumattakaan. Jos sellaisista tehdään kuuden palstan uutinen, toimittajan pitäisi ainakin

  1. Hankkia aineistosta ja sen tulkinnasta toinen mielipide joltakin tieteelliset kannuksensa ansainneelta tutkijalta.
  2. Pitää huolta siitä, ettei lukijalle jää epäselväksi, millaisesta aineistosta todella on kysymys.

Ilmiö on valitettavasti yleinen. Graduja on viime vuosina alettu siteerata mediassa kuin autoritatiivisia tutkimuksia ikään. Gradu voi toki olla väitöskirjatasoa, mutta se voi olla myös mitä tahansa muuta — pointtini on, että toisin kuin tieteellisistä tutkimuksista, lukijalla ei ole mitään keinoa saada selville, onko kyseessä potaska vai kultamuna.