Aihearkisto: Media

Toimittajat-blogi: ei siihen ilmiantoja tarvita

Journalisti-lehti oli löytänyt uuden Toimittajat-nimisen blogin, jossa anonyymisti otetaan vastaan anonyymejä vinkkejä anonyymien toimittajien edesottamuksista. Arvanette, että tässä on minun makuuni pari nimettömyyden tasoa liikaa. (”Kuka tarkistaa tiedot?” ja ”Kuka ottaa vastuun sisällöstä?” tulevat kysymyksinä ensimmäisinä mieleen.) Sitä paitsi eihän toimittajien töppäilyihin nimettömiä ilmiantoja tarvita. Kas näin:

  • Nuorena reportterina Hongkongissa referoin usein varsin vapaamielisesti paikallisten lehtien juttuja, enkä läheskään aina maininnut lähdettä. Logiikka oli, että yleistä tietoahan se on. Justiinsa juu.
  • En ole aina riittävän tarkasti kertonut jutuissa, että nimetön lähde 1 on eri/sama kuin nimetön lähde 2. Englannin kielessä tämä hoituu näppärästi ”a”- ja ”the”-pohjalta, mutta suomeksi kirjoitettaessa lähteet on kuvailtava tarkemmin. Olin laiska.
  • Viime keväänä lähetin kirjeitse haastattelupyynnön eräälle perheelle, joka oli vain kolmisen kuukautta aiemmin kokenut traagisen menetyksen. Se oli ajattelematonta.
  • Rekonstruoidessani silminnäkijäselostusten perusteella menneitä tapahtumia olen joskus käyttänyt adjektiiveja, joiden täsmällisyydestä en ole voinut olla varma.
  • Kerran loin kahdesta eri henkilöstä anonyymin esimerkkihenkilön kertomatta sitä lukijalle kyllin selvästi.

Ja niin edelleen.

En tyrkytä tästä mitään meemiä, mutta kollegat hei, emme kai me mokaustemme paljastamiseen anonyymiä blogia tarvitse?

Mainokset

Media: Yleä retostellaan, muista vaietaan

En epäile, etteikö Jungnerin Ylessä olisi ongelmia, mutta uutisoinnissa alkaa olla sakinhivutuksen makua. Tietysti julkisen palvelun laitosta pitääkin arvioida armotta, mutta miten olisi, suunnattaisiinko valokeila vaihteeksi yksityisiin mediataloihin? Olen jo pidempään odottanut syväluotauksia niiden ilmapiiristä. Joku voisi esimerkiksi tehdä tutkivan jutun toimitusten ja myynnin konflikteista, yksin jätetyistä päätoimittajista, betonitehdasmaisista organisaatioista ja yleisestä apatiasta, jota yritetään poistaa konsulttipöhnällä.

Journalistin kritiikki: liittovaltuusto polttaa oreganoa

Olen itsekin muinoin arvostellut Journalisti-lehteä höttöisyydestä, mutta jumalauta, jos Johanna Korhosen kuvaus Journalistiliiton liittovaltuuston kokouksesta pitää paikkansa, meillä on ammattikunnassa melkoisia tauhkapäitä. Valitettavasti kirjoitus ei ole netissä, mutta tässä maistiainen:

”RTTL:n valtuutettu sanoi häpeävänsä Journalistia. Lehdessä on hänen mukaansa kuvia ’vain rinnoista’: hän näytti esimerkkinä numeroa 19, jonka kannessa oli naispuolinen toimittaja-kirjailija ja seuraavalla sivulla kuva sädehoitoa saavasta rintasyöpäpotilaasta. Joukko muita valtuutettuja aplodeerasi puheenvuorolle.”

Haakanaa lainatakseni: mitä te oikein poltatte niissä miittingeissänne??

JSN ja Jokela: hetkinen vain, mietimme asiaa muutamia kuukausia

Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula vaativat, että Julkisen sanan neuvoston on otettava oma-aloitteisesti kantaa tiedotusvälineiden toimintaan Jokelassa.

Hyvä idea — jos haluatte odottaa kevääseen.

Minäpä kerron, miten asia menisi:

Ensin JSN:n puheenjohtajisto kokoontuisi pohtimaan asiaa. Jos jonkinlainen lausuma päätettäisiin antaa (se ei ole alkuunkaan varmaa), sihteeri saisi ohjeet laatia ensimmäisen luonnoksen. Sitä käsiteltäisiin puheenjohtajiston seuraavassa kokouksessa, mistä se vietäisiin neuvostoon, joka käsittelisi sitä, tai sitten ei. Neuvosto pähkäilisi asiaa. Aihe olisi vaikea, sillä uutishankinnan menetelmät ovat medialle tabu. Esitettäisiin toisaalta-toisaalta-tyyppisiä puheenvuoroja, varoiteltaisiin puuttumisesta tiedotusvälineiden sisäisiin asioihin, väännettäisiin sanamuotoja ja haettaisiin kompromissia. Sihteeri veisi luonnoksen mukanaan ja muokkaisi sitä. Seuraavassa kokouksessa asiaa tarkasteltaisiin uudelleen. Ehkä neuvosto silloin olisi valmis hyväksymään lausuman — tai sitten ei. Nyt elettäisiin laskujeni mukaan huhtikuuta. Ehkä lausuma olisi kesän korvalla valmis.

Jos taas Journalistin ohjeita haluttaisiin uudistaa — sekin on mielestäni erinomainen idea –, kannattaisi varautua ainakin vuoden odotukseen. Jokela-vuosipäivä tulisi ja menisi, uhreja metsästettäisiin taas, ja media onnittelisi itseään hyvästä työstä. Niin maapallo pyörisi, kunnes tulisi uusi tragedia ja joku muistaisi vaatia JSN:ltä nopeaa puuttumista asiaan.

Uhrijournalismi: gradu sanoo niin kuin asia on

Valistunut lukija kiinnitti huomioni tähän. Teijo Kuusela analysoi pari vuotta sitten valmistuneessa gradussaan suomalaista surujournalismia pelottoman terävästi. Sopii Jokela-keskusteluun täydellisesti.

Media ja Jokela: En se minä ollu, se oli toi toinen

Jokelalaisten avoin kirje medialle on saanut päätoimittajat yksimielisinä puolustamaan joukkojensa toimintaa.

Ylen uutisten vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen ”ei ihmettele jokelalaisten nuorten reaktiota” mutta ”toistaiseksi hänellä on kuitenkin se käsitys, että Yleisradio on noudattanut kohtuullisen korkeata ammattieettistä linjaa Jokela-uutisoinnissa”.

STT:n vastaava päätoimittaja Mika Pettersson ”katsoo, että addressi on osa nuorten surutyötä ja järkytystä ja siksi siihen tulee suhtautua vakavasti” mutta jatkaa: ”Kaikelle sille, mitä olen lukenut lehdistä tai mitä STT on kirjoittanut, annan täyden synninpäästön. Mielestäni olemme toimineet hienotunteisesti.”

Nelosen uutisten toimituspäällikkö Petri Laine: ”Mielestäni tiedotusvälineet ovat käyttäytyneet hyvin, ainakin sen perusteella, mitä minä olen asiaa seurannut. Lisäksi katson, että meidän kokeneet toimittajat kyllä huomaavat, jos ihminen on hysteerinen ja vaihtaa sitten haastateltavaa.”

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Kaius Niemi: ”Olemme kaiken aikaa pyrkineet tekemään vastuullista uutisointia.”

MTV3:n uutisten vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila: ”Meille ei ole tullut tänne minkäänlaista tämäntyyppistä palautetta tai arvostelua meidän toiminnasta.”

Iltalehden vastaava päätoimittaja Kari Kivelä: ”Tämä on tärkeä yhteydenotto, jonka yksityiskohtia täytyy katsella ja paneutua vielä paljon huolellisemmin kuin tässä yhteydessä nyt voi sanoa.”

Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja: ”He purkavat [toimittajalle puhumisen] kautta asiaa. Kyllä me pyrimme äärimmäiseen hienotunteisuuteen.”

On se vaan ihme.

Jos joku on Jokelassa tunkenut mikrofonia nuorten nenän eteen tunti sen jälkeen, kun heidän ystävänsä on murhattu, ja juoksennellut ympäri kylää tivaamassa surevilta, miltä nyt tuntuu, niin sen on täytynyt olla joku toimittajaksi naamioitunut julkea hunsvotti, koska meidän pojissa ja tytöissä ei kyllä ole mitään vikaa.

Kun STT eilen haastatteli minua asiasta (olen valitettavasti edelleen toinen JSN:n vt. puheenjohtajista), raivosin parista harhakuvitelmasta. Vouhkaamiseni ei jostain syystä päätynyt juttuun, joten tässä samaa kamaa, olkaa hyvä:

  • ”Jos ihminen ei ole hysteerinen, häntä voi haastatella.” Ensimmäinen psyykkinen reaktio traumaattiseen tapahtumaan on usein lamaantuminen, joka näkyy ulospäin tyyneytenä. Se, että ihminen ei revi hiuksiaan, ei siis tarkoita, etteikö hän olisi poissa tolaltaan. Pidämme itsestään selvänä, että humalaista ei haastatella, koska hän ei ole puheistaan vastuussa. Mutta järkyttynyt ja sureva ihminen on meille vapaata riistaa.
  • ”Kansan täytyy saada tietää.” Kansan ei tarvitse tietää, mitä nuori ajattelee siitä, että hänen reksiään juuri ammuttiin seitsemän kertaa. Ei siinä ole mitään tietämistä — tajuaahan hölmökin, että ihminen on shokissa, eikä itsestäänselvyyksien kertomisesta synny informatiivista tai kiinnostavaa journalismia. Kärsiviä on pakko haastatella silloin, kun uutistilanne on kesken ja tiedonvälitys vaatii asioiden selvittämistä, mutta silloinkin voisi muistaa haastattelutekniikan perussäännön: kysy asioista, älä reaktioista.
  • ”Puhuminen toimittajalle on terapiaa.” En tiedä, mitä psykiatrian perusteosta toimituksissa on luettu, mutta yleensä terapiana ei pidetä sitä, että ventovieras ihminen käy ambulanssin takaovella uhrin takinliepeeseen ja alkaa tentata hänen tuntojaan. Vuosia myöhemmin kauhunhetkiin palaaminen voi toki olla hedelmällistä, mutta ei sitä silloinkaan tehdä puskasta väijyttämällä.

JSN:n puheenjohtaja: pukki kaalimaan vartijaksi?

Media haluaa journalistin vetämään JSN:ää. Johtopäätökseltä ei voi välttyä, kun kuuntelee kollegoiden puheita ja lukee lehtijuttuja. Viimeksi tänään Journalisti-lehti listasi otsikon Onko joku heistä uusi puheenjohtaja? alla 15 nimeä, joista vain kolmella — kolmella — ei ollut mediataustaa.

Miksi pukki halutaan kaalimaan vartijaksi? Perusteluksi ei riitä se, että journalisti paremmin ”ymmärtäisi alaa”, kuten usein kuulee väitettävän. Olen istunut neuvostossa kahden puheenjohtajan aikana, eikä kummallakaan ollut vaikeuksia ”ymmärtää” mediaa. Päinvastoin: he ymmärsivät sen toimintaa liiankin hyvin ja erosivat.

Todellinen syy on se, että toimittajataustainen puheenjohtaja olisi medialle turvallinen. Hän ymmärtäisi, että journalismi on vaikeaa ja tuskallista työtä, jossa tulee silloin tällöin mokailtua, mutta ei se niin vaarallista ole. Tällaisella ajattelulla silataan tie helvettiin. Edellisten puheenjohtajien vahvuutena oli juuri se, että he eivät olleet sisäpiiriläisiä, toimituksellisten prosessien asiantuntijoita, eivätkä sen tähden tarjonneet rötöstelijöille armoa inhimillisiin seikkoihin vedoten.

JSN:n kannatusyhdistys avasi tulvaportit päättäessään, että puheenjohtajalle sallitaan tästedes mediatausta. Nyt ei spekulaatioissa muunlaisia nimiä kuulekaan. Mahtavaa.