Irak: Miksi väkivalta väheni

New York Times tarjoaa sotilaslähteisiin viitaten tähän asti uskottavimman selityksen sille, miksi itsemurhaiskujen määrä on kahden viime kuukauden aikana laskenut dramaattisesti Irakissa. Lehden mukaan syy on amerikkalaisjoukkojen syyskuussa tekemässä iskussa tärkeään terrorisoluun Sinjarissa Syyrian rajalla. Solun vastuulla oli ulkomaisten taistelijoiden salakuljettaminen Irakiin, ja koska itsemurhapommittajat ovat olleet pitkälti juuri ulkomaalaisia, iskujen määrä laski heti ratsian jälkeen. Tällainen särkylääke vaikuttaa valitettavasti vain vähän aikaa.

Mainokset

JSN ja Jokela: hetkinen vain, mietimme asiaa muutamia kuukausia

Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula vaativat, että Julkisen sanan neuvoston on otettava oma-aloitteisesti kantaa tiedotusvälineiden toimintaan Jokelassa.

Hyvä idea — jos haluatte odottaa kevääseen.

Minäpä kerron, miten asia menisi:

Ensin JSN:n puheenjohtajisto kokoontuisi pohtimaan asiaa. Jos jonkinlainen lausuma päätettäisiin antaa (se ei ole alkuunkaan varmaa), sihteeri saisi ohjeet laatia ensimmäisen luonnoksen. Sitä käsiteltäisiin puheenjohtajiston seuraavassa kokouksessa, mistä se vietäisiin neuvostoon, joka käsittelisi sitä, tai sitten ei. Neuvosto pähkäilisi asiaa. Aihe olisi vaikea, sillä uutishankinnan menetelmät ovat medialle tabu. Esitettäisiin toisaalta-toisaalta-tyyppisiä puheenvuoroja, varoiteltaisiin puuttumisesta tiedotusvälineiden sisäisiin asioihin, väännettäisiin sanamuotoja ja haettaisiin kompromissia. Sihteeri veisi luonnoksen mukanaan ja muokkaisi sitä. Seuraavassa kokouksessa asiaa tarkasteltaisiin uudelleen. Ehkä neuvosto silloin olisi valmis hyväksymään lausuman — tai sitten ei. Nyt elettäisiin laskujeni mukaan huhtikuuta. Ehkä lausuma olisi kesän korvalla valmis.

Jos taas Journalistin ohjeita haluttaisiin uudistaa — sekin on mielestäni erinomainen idea –, kannattaisi varautua ainakin vuoden odotukseen. Jokela-vuosipäivä tulisi ja menisi, uhreja metsästettäisiin taas, ja media onnittelisi itseään hyvästä työstä. Niin maapallo pyörisi, kunnes tulisi uusi tragedia ja joku muistaisi vaatia JSN:ltä nopeaa puuttumista asiaan.

Mitä Irakissa tapahtuu

Perinteisen uutiskäsityksen mukaan Irakista ei ole viime aikoina tullut uutisia ollenkaan, sillä pääasiassa uutiset ovat olleet hyviä: kuolonuhreissa mitattuna väkivalta on laskenut keväästä selvästi, ja ainakin osiin Bagdadia näyttää palanneen melkein normaali meininki.

Pari asiaa kannattaa silti muistaa.

Ensimmäinen on vertailukohta. Väkivalta on Irakissa nyt suunnilleen sillä tasolla, jolla se oli ennen tammikuuta 2006, jolloin sunnien ja shiojen sisällissota kiihtyi dramaattisesti. Verenvuodatus ei siis suinkaan ole loppunut. Ihmisen muisti on paitsi lyhyt myös valikoiva, joten tämä kannattaa kursivoida: tilanne Irakissa oli synkkä jo ennen kuin se muuttui synkemmäksi. Nyt ollaan palaamassa säkkipimeästä ikihämärään.

Toinen on amerikkalaisten rooli. Turvallisuustilanteen koheneminen johtuu 30 000 miehen vahvuisista ylimääräisistä taisteluprikaateista, joita on käytetty erityisesti pääkaupungin rauhoittamiseen. Alusta asti on kuitenkin ollut selvää, ettei tämä ”hyöky” voi kestää kovin kauan — amerikkalaisilla ei yksinkertaisesti ole voimavaroja siihen. Nyt ensimmäiset 3000 miestä on vedetty kotiin, eli joukkojen määrää on alettu palauttaa sille riittämättömälle tasolle, jolla se oli yhdeksän kuukautta sitten.

Kenraali David Petraeus ja hänen esikuntansa luonnollisesti toivovat, että kun amerikkalaissotilaiden määrä jälleen vähenee, rauhallisen kauden aikana koulutetut irakilaisjoukot täyttävät aukot pelottomasti. Valitettavasti siitä ei ole mitään takeita.

Sunnien kapina amerikkalaisia vastaan on hiipumassa. Anbarin maakunnassa paikalliset sheikit on lahjottu ulkomaalaisten johtamia terroristiryhmiä vastaan. Nämä ovat hienoja edistysaskelia. Mutta shiojen ja sunnien vihanpito ei ole päättynyt, eikä poliittista sopua ole näkyvissä. Kun amerikkalaiset lähtevät, mikä on se voima, joka pitää kansanryhmät poissa toinen toistensa kurkuilta? Pelkään, ettei sellaista ole.

Uhrijournalismi: gradu sanoo niin kuin asia on

Valistunut lukija kiinnitti huomioni tähän. Teijo Kuusela analysoi pari vuotta sitten valmistuneessa gradussaan suomalaista surujournalismia pelottoman terävästi. Sopii Jokela-keskusteluun täydellisesti.

Tapaus Boyes: myrsky vesilasissa

Meinasin unohtaa. Suomalaisten raivoaminen The Timesin Berliinin-kirjeenvaihtajan Roger Boyesin jutusta on ollut Jokelan tapahtumien vastenmielisin lieveilmiö. Mikä helvetti teitä kaikkia vaivaa? Eikö nopeita ja köykäisiä uutisanalyyseja muka julkaista suomalaisissa lehdissä? Eikö britti saisi sanoa, että suomalaisilla on ongelmia? Onko niin, että kun ulkomailla kirjoitetaan meistä jotakin, mitä emme halua kuulla, meissä asuva pieni albanialainen nousee ylös ja alkaa huutaa, että Enver Hoxhaa on loukattu?

Boyesin haastattelu täällä, kiitos M&M. Siteeraan loppua, koska se liippaa omaa käsitystäni suomalaisista internetkansana:

”Tämä on internethysteriaa. Ei ole kovin sivistynyttä huudella nimettömänä väkijoukosta ja käyttäytyä kuin roskasakki. En muista suomalaisia sellaisina. Joku Matti Helsingistä kirjoittaa ’Herra Boyes, sinä haiset’. Pistäkää oikea nimi ja postiosoite, niin minä vastailen, ainakin jonkin aikaa.”

Jokelasta opittua

  • Valtamedian mukaan sen tehtävänä on tarjota vastapaino epäluotettavalle internetille, ja parhaiten tämä onnistuu haastattelemalla shokissa olevia lapsia.
  • Metallimusiikki on saatanasta, paitsi jos se voittaa Euroviisut.
  • Poliisin sankarillisen toiminnan ansiosta tekijä napattiin kiinni rysän päältä.
  • Suomalaiset kävivät sankoin joukoin allekirjoittamassa mediaa arvostelevan nettiadressin, sillä toimittajien röyhkeys oli huomattu muun muassa Rovaniemellä, Joensuussa, Pudasjärvellä, Roskildessa ja Waterloossa.

Media ja Jokela: En se minä ollu, se oli toi toinen

Jokelalaisten avoin kirje medialle on saanut päätoimittajat yksimielisinä puolustamaan joukkojensa toimintaa.

Ylen uutisten vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen ”ei ihmettele jokelalaisten nuorten reaktiota” mutta ”toistaiseksi hänellä on kuitenkin se käsitys, että Yleisradio on noudattanut kohtuullisen korkeata ammattieettistä linjaa Jokela-uutisoinnissa”.

STT:n vastaava päätoimittaja Mika Pettersson ”katsoo, että addressi on osa nuorten surutyötä ja järkytystä ja siksi siihen tulee suhtautua vakavasti” mutta jatkaa: ”Kaikelle sille, mitä olen lukenut lehdistä tai mitä STT on kirjoittanut, annan täyden synninpäästön. Mielestäni olemme toimineet hienotunteisesti.”

Nelosen uutisten toimituspäällikkö Petri Laine: ”Mielestäni tiedotusvälineet ovat käyttäytyneet hyvin, ainakin sen perusteella, mitä minä olen asiaa seurannut. Lisäksi katson, että meidän kokeneet toimittajat kyllä huomaavat, jos ihminen on hysteerinen ja vaihtaa sitten haastateltavaa.”

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Kaius Niemi: ”Olemme kaiken aikaa pyrkineet tekemään vastuullista uutisointia.”

MTV3:n uutisten vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila: ”Meille ei ole tullut tänne minkäänlaista tämäntyyppistä palautetta tai arvostelua meidän toiminnasta.”

Iltalehden vastaava päätoimittaja Kari Kivelä: ”Tämä on tärkeä yhteydenotto, jonka yksityiskohtia täytyy katsella ja paneutua vielä paljon huolellisemmin kuin tässä yhteydessä nyt voi sanoa.”

Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja: ”He purkavat [toimittajalle puhumisen] kautta asiaa. Kyllä me pyrimme äärimmäiseen hienotunteisuuteen.”

On se vaan ihme.

Jos joku on Jokelassa tunkenut mikrofonia nuorten nenän eteen tunti sen jälkeen, kun heidän ystävänsä on murhattu, ja juoksennellut ympäri kylää tivaamassa surevilta, miltä nyt tuntuu, niin sen on täytynyt olla joku toimittajaksi naamioitunut julkea hunsvotti, koska meidän pojissa ja tytöissä ei kyllä ole mitään vikaa.

Kun STT eilen haastatteli minua asiasta (olen valitettavasti edelleen toinen JSN:n vt. puheenjohtajista), raivosin parista harhakuvitelmasta. Vouhkaamiseni ei jostain syystä päätynyt juttuun, joten tässä samaa kamaa, olkaa hyvä:

  • ”Jos ihminen ei ole hysteerinen, häntä voi haastatella.” Ensimmäinen psyykkinen reaktio traumaattiseen tapahtumaan on usein lamaantuminen, joka näkyy ulospäin tyyneytenä. Se, että ihminen ei revi hiuksiaan, ei siis tarkoita, etteikö hän olisi poissa tolaltaan. Pidämme itsestään selvänä, että humalaista ei haastatella, koska hän ei ole puheistaan vastuussa. Mutta järkyttynyt ja sureva ihminen on meille vapaata riistaa.
  • ”Kansan täytyy saada tietää.” Kansan ei tarvitse tietää, mitä nuori ajattelee siitä, että hänen reksiään juuri ammuttiin seitsemän kertaa. Ei siinä ole mitään tietämistä — tajuaahan hölmökin, että ihminen on shokissa, eikä itsestäänselvyyksien kertomisesta synny informatiivista tai kiinnostavaa journalismia. Kärsiviä on pakko haastatella silloin, kun uutistilanne on kesken ja tiedonvälitys vaatii asioiden selvittämistä, mutta silloinkin voisi muistaa haastattelutekniikan perussäännön: kysy asioista, älä reaktioista.
  • ”Puhuminen toimittajalle on terapiaa.” En tiedä, mitä psykiatrian perusteosta toimituksissa on luettu, mutta yleensä terapiana ei pidetä sitä, että ventovieras ihminen käy ambulanssin takaovella uhrin takinliepeeseen ja alkaa tentata hänen tuntojaan. Vuosia myöhemmin kauhunhetkiin palaaminen voi toki olla hedelmällistä, mutta ei sitä silloinkaan tehdä puskasta väijyttämällä.